Lista ja lukutaito

Kävin Dubaissa kolmisenkymmentä vuotta sitten laivapappikeikalla. Erikoisinta silloin siellä oli nähdä vanha arabimies luistelemassa keffijessään. Jää oli samaa, jolla Dubai Vikings pelasi kotiottelunsa – ties keitä vastaan.

Sittemmin Emiraateissa on saatu ihmetellä yhtä jos toista, tekosaaria ja lyksirakennuksia semminkin. Ihmeellisin on kuitenkin se terrorijärjestöjen lista, joka viime viikonvaihteessa tuli julki. Ainakin Suomen osalta.

Ensiksi Emiraattien listalle nousi se, jonka luulisi olevan siellä kaikkein viimeiseksi, Suomen Islam-seurakunta. Se miten tataarit ovat löytäneet paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa kun on suoranainen menestystarina ja malliesimerkki.

Toiseksi havaittiin, että – oho, käännösvirhe – olikin tarkoitettu Suomen islamilaista yhdyskuntaa. SIY itse toteaa: ”Yhdyskunta toimii Suomen lain puitteessa ja se jatkaa edelleen maltillista islamilaista linjaansa lakien, arvojen ja inhimillisten periaatteiden pohjalta sekä väkivallan tuomitsemista ja vastustamista.”

Suomen yli sadasta muslimiyhteisöstä tuskin kukaan pystyy pitämään tarkkaa lukua, mutta ehdokasta terrorijärjestöksi ei oikein tahdo löytyä. Radikalismi ei ole suosiossa.

Vaikka Emiraatti-lista tuntuukin hakuammunnalta, sen se kertoo, että islamilaisessa maailmassa saatetaan olla yllättävänkin ymmällä ääriliikkeiden kanssa. Radikalisoituminen ja terrorismi eivät toki ole sama asia, mutta kumpaankaan ei rauhaa rakastavan musliminkaan ole helppo saada otetta.

Suomalaiset muslimijohtajat ovat syystä huomauttaneet, ettei heillä ole mitään vedenpitäviä keinoja havaita, onko joku radikalisoitumassa, saati ohjata hänet maltin tielle. Elleivät vanhemmatkaan huomaa mitään erikoista ennen kuin tapahtunut on jo tapahtunut, kuinka sitten joku etäisempi?

Uskontojen kohtaamisissa monin tavoin ansioitunut brittimuslimi Dilwar Hussain kaipaa tähänastista paljon vahvempaa ja myönteisempää kertomusta siitä, mitä on kasvaa muslimiksi läntisessä yhteiskunnassa siihen liittyen ja sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Hussain voisi hyvin kuvata Suomen tataarien tilannetta: ”Vasta se kertoo todellisesta integraatiosta, kun sen kaltainen kertomus punoo yhteen tunteen uskoon ja kansaan kuulumisesta, lojaalisuuden niin uskontoa kuin valtiotakin kohtaan sekä kuulumisen yhtä hyvin uskonyhteisöön kuin kansalaistenkin joukkoon.”

Toinen brittikirjoittaja, Leicesterin yliopiston tutkija Matthew Francis suosittaa kolmea konstia radikalisoitumisen estämiseksi.

Francisin mukaan on syytä haastaa ja kyseenalaistaa juuri se, mistä radikaalit eivät katso voivansa neuvotella – sitä tiukemmin, jos sillä perustellaan väkivaltaa. ”Riippumatta siitä, onko se arjalaisutopia vai maailmanlaaja kalifaatti.” Tällainen kanta voi siis yhtä hyvin olla uskonnollispohjainen kuin olla olemattakin.

Toiseksi Francis kieltää pitämästä uskonnollisia fanaatikkoja jotenkin aivopestyinä tai vajaavaltaisina. Olivat valinnat sitten kuinka huonoja tahansa, itse niistä ollaan vastuussa.

Kolmanneksi Francis vaatii uskontojen lukutaitoa – ja vaikken kahdesta muusta vaatimuksesta olekaan järin varma, tästä olen. Uskontoja välttelevä ja uskontopuheesta vaivautuva länsimaalainen on kyvytön erottamaan, mikä ääriasenteissa on nimenomaisesti uskonnollista, mikä vaikkapa kansallista ja kielellistä.