Kolumni, Turun Sanomat

Avatessaan eilen kirkolliskokouksen arkkipiispa hahmotteli, miten tulevaisuuden kirkko rakentuu. Ei vaikenemisen ja suojautumisen kulttuuria vahvistamalla. Vaan luomalla sellaista kulttuuria, jossa omasta todellisuudesta kertominen on vapauttavaa ja rohkaisevaa.

Viime viikolla Kuopion hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen kuitenkin tokaisi uudessa Kirkonkellari-verkkolehdessä: ’Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kuoleva kirkko.’ Häkkinen päätyi aiemmin keväällä pronssille Kuopion piispanvaalissa, jossa ei siinäkään sanomisiaan pyöristellyt.

Kuolevalla kirkolla tuskin on kummoistakaan tulevaisuutta. Häkkisen mielestä kirkon sanoma ei kiinnosta suomalaisia, kun ’kirkossa kyllä puhutaan rakkaudesta ja armosta, mutta jatkuvasti saamme kuulla uutisia, joissa kirkko näyttäytyy eriarvoisuuden linnakkeena, jossa lähimmäisenrakkautta tärkeämpi arvo on oikea oppi ’.

Kirkon julkikuva on sikäli kiinnostava, että se syntyy niin voimakkaasti noista ’kuulluista uutisista’ eikä niinkään henkilökohtaisista kokemuksista. Sadat papit kertovat, kuinka heitä on pidetty erilaisina kuin ’pappeja yleensä’. Ystävällisinä ja ymmärtäväisinä, armollisinakin. Ei etäisinä, tuomitsevina ja toismaailmaisina.

Silloinen emeritusarkkipiispa Mikko Juva uumoili toistakymmentä vuotta sitten, että kirkko tulee tällä vuosituhannella elämään hyvin, koska sitä ei enää koeta omiatuntoja kahlitsevaksi vallankäyttäjäksi. Ennustaminen on vaikeaa, tulevaisuuden semminkin: saatetaanpa vain edelleenkin kokea, syystä tai syyttä.

Juva katsoi todellisuuden puhuvan puolestaan. Mäkinen puolestaan haluaa todellisuudesta puhuttavan. Häkkisen luulisi ajattelevan, että kuoleva kirkko olisi haudan hiljainen. Mutta niinpä vain hänkin kaavailee keskustelevaa tulevaisuutta: ’Progressiivisessa kirkossa asetutaan tietoiseen vuoropuheluun Jumalan, elämän, rakkauden ja lähimmäisen kanssa.’

Juva ennusti kirkolle hyvää elämää, Häkkinen – tätä menoa – kurjaa kuolemaa. Mäkisen mukaan ’vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa… on elävä ja uskottava kirkko’. Totuutta ei kannata väistää eikä todellisuudesta vaieta, jos kirkon hyvä tulevaisuus kiinnostaa.

Kirkolla on itsetutkiskelussaan vahvuutensa ja heikkoutensa. Vahvuus on sisäänrakennettu itsekriittisyys. Kirkko mittaa koko ajan itseään lukemalla profeettoja ääneen ja lainaamalla julkisesti Jeesusta. Tuskin koskaan se selviää puhtain paperein. Parannus on päivän sana joka päivä.

Heikkoudeksi taas on kääntyäkseen tietty käsitys totuudesta. Kristinusko on ilmoitususkonto, jonka mukaan Jumala on antanut ihmiskunnalle jotakin olennaista kertakaikkisesti. Myös tiedoksi.

Semmoisen totuuden voi hyväksyä tai hylätä, mutta se ei voi olla muutettavissa. Sekä historia että nykypäivä osoittavat, että on vain kovin vaikea olla yhtä mieltä siitä, mitä kaikkea tähän muuttumattomaan kuuluu.

Joku voi katsoa, että kaikki olennaiset keskustelut on vuosisatojen aikana jo käyty. Totuus on hallussa ja muotoiltu ja todellisuus on kattavasti ymmärretty. Kirkon hyvä tulevaisuus toteutuu etenemällä laadukkaaseen menneisyyteen.

Toinen taas on sitä mieltä, että kirkko on ’matkalla oleva Jumalan kansa’ tai jotakin sen tapaista. Joka tapauksessa sellainen yhteisö, joka ei ole valmis siinäkään, miten se totuuden ja todellisuuden hahmottaa. Edessä olevassa hyvässä tulevaisuudessa sekä tajutaan että toimitaan paremmin kuin nyt.

Jossakin suunnassa tulevaisuus epäilemättä on.