Kolumni, Turun Sanomat

Yhtenä kirkkaana iltana vein roskat pihan kautta ja kun kerran taivas oli täynnään tähtiä, tulin ajatelleeksi keväällä tallentamaani Arno Kotron kolumnia. Kotro kertoi näyttäneensä koulun filosofian kurssilla videon, jossa aluksi kuvataan piknik-seuruetta metrin korkeudelta, mutta lopuksi päädytään sadan miljoonan valovuoden etäisyydelle.

Filmin opetus on ihmiselon mittakaava. Kotro suosittaa ateistista johtopäätöstä: ”Usko jumalolioon, joka kuulee minun rukoukseni, kertoo narsistisesta perspektiiviharhasta.”

Roskapussi kädessä olisi myös voinut muistella filosofi Immanuel Kantin tuumailuja: ”Kaksi asiaa täyttää mieleni alati uudella ja kasvavalla ihmetyksellä ja kunnioituksella, sitä enemmän, mitä useammin ja vakavammin niitä pohdin: yläpuolellani kaartuva tähtitaivas ja sisälleni kätkeytyvä moraalilaki.”

IKUINEN MORAALILAKI näyttää Kantille olleen jonkinmoinen Jumalan ääni. Tähtitaivaasta puolestaan on hankala mennä sanomaan, mutta Kantilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka väljässä avaruudessa me elämme. Ja vielä 90 vuotta sitten – kas kummaa – häneen vedottiin Tietosanakirjassa: ”Useimmat tutkijat omaksuvat jo Kantin lausuman ajatuksen, jonka mukaan maailmankaikkeuden tähdet kiertävät erästä keskustaa, niin sanottua keskusaurinkoa, joksi Kant arveli Sirius-tähteä.”

Vasta 1920-luvun puolivälissä Erwin Hubble selvitti, että oman Linnunratamme ulkopuolella on määrättömästi muita galakseja. Kyllä se orvon olon teki. Kirjailija Reinhold Schneiderin mukaan paholainen ”ahdistaa melkein jokaista meistä maailmantuskalla, järkytyksellä, niiden elämää vailla olevien tilojen suunnattomuuden edessä, joita meidän kurja uskomme ei voi kestää.”

Minun on helppo jäljittää omassa mielessäni kokemus, jota Kotro rennosti ja Schneider ahdistuneesti kommentoivat. Semminkin, kun suomalaisessa maailmankatsomuskeskustelussa ateistisia tai vähintään agnostisia kantoja edustaa usein juuri tähtitieteilijä. Silti jään miettimään, mikä sitten olisi Jumalalle suotava mittakaava. Ehkä Kotron filkka ja joidenkin pilkka tekee Jumala-uskolle hyvää: ”On kahdenlaista ateismia, joista toinen merkitsee Jumala-käsitteen puhdistumista” (Simone Weil).

MIKÄHÄN JÄRKI siinä itse asiassa olisikaan, että Jumala voisi asettua vuorovaikutukseen ihmiskunnan kanssa, kunhan hän asuisi taivaankanteen kiinnitettyjen tähtilyhtyjen takana? Tai että hän kyllä kuuntelisi rukouksia, jos aurinko kiertäisi maata eikä päinvastoin? Tai että Jumala voisi kiinnostua ihmisestä yksilinnunrataisessa avaruudessa, muttei zoomaa häneen, kun galakseja piisaa loputtomiin?

Kristillinen Jumala-usko on kyllä aivan yhtä villiä, oli avaruutta ympärillä kuinka paljon tahansa. Sen perustava väite Jumalan autenttisesta kohdattavuudesta Nasaretin Jeesuksessa ei ole sen vähemmän outo pienemmässäkään maailmassa. Jos Jumala-usko yskii universumin suuruudesta, se johtuu ennen muuta jumalakuvan vaivihkaisesta pienenemisestä; ”Jumala-käsitteen puhdistumista” tarvitaan.

Vaikka minustakin Jumalan kanssa tuntuisi kotoisammalta noin maapallon kokoisessa maailmassa ja vaikka siis tunnistankin Kotron ja Schneiderin kokemuksen, ”mieleni täyttää alati uudella ja kasvavalla ihmetyksellä ja kunnioituksella” kumpikin, sekä tähtitaivas että jokin Jumala-peräiseksi tulkitsemani vaikuttuneisuus sisälläni. Katson Mikaelin kirkon kuorin kattoa samoin silmin kuin poikani seitsenvuotiaana. Kultaiset säteet saivat huokaamaan: ”Katso, isä: alkuräjähdys!”

Oman aikamme mittakaava-ahdistus ja runsauden pula on jo toinen. Mutta siitä joskus toiste.