Kolumni, Turun Sanomat

Vaikka olen pikemminkin varhaisvanha enkä siis kohderyhmää, Anna Erikssonin taannoinen kolumni Keski-ikäiset kesäyössä (TS 30.7.) kolahti. Tunnistin sekä kysymyksenasettelun että tunnelman. Jonkinmoisen porvariston hillityn merkityksenhaun, kultivoidun mutta totisen.

Kesäyön kuvaus kääntyisi suoraan elokuvaksi – sellaisia aikuisten keskusteluleffoja olen aikoinaan suurkuluttanut. Mutta erityisimmin mieleeni jäi keski-ikäisten toivonkipinä.

”Salaa heissä kuitenkin kyti toivo valosta. Ei kristillisdemokraattisesta, ummehtuneesta valosta, vaan Himalajan vuoriston läpi siilautuvasta tiibettiläisestä kirkkaudesta.”

Tuskin tässä verrataan tietyn suomalaisen puolueen ohjelmaa Dalai Laman vastaavaan. Ei keski-ikäinen etsi elämänsä valoa poliittisista ohjelmista. Sen nyt sentään elämä on opettanut.

Eiköhän ”ummehtunut kristillisdemokratia” kuvaa kokemusta kotoisesta uskonnosta ylipäätään. Keskiaasialainen vaihtoehto puolestaan välkkyy seesteisenä.

Imua on kyllä eri suuntiin. Antropologi Juha Hiltunen totesi äskettäin aliossaan Kristinusko leviää etelässä ja idässä (TS 27.7.), että vuosittain kuutisen miljoonaa afrikkalaista kääntyy kristityksi. Netistä taas huomasin, että USA:ssa kääntyy vuodessa 100 000 ihmistä islamiin.

Kaksi seikkaa näyttää selvältä. Elämään haetaan merkitystä, ehkä myös selitystä. Lähin elämäntulkinta ei kuitenkaan ole tyydyttävin, ehkei siinä koeta mieltä ensinkään.

Ilmiö on varmaan sukua sille poliittiselle pettymykselle, joka saa äänestämään ketä ja mitä vaan, kunhan se ei ole tätä samaa. Jos uskonto ei vastaa toivoon valosta, mikä se ollenkaan on? Eikö sen kuuluisi kukistaa ”lähes pakkomielteinen pelko, että kuolemaa edeltäisi vain merkityksetön virta selfieitä ja sitten huuhtoutuminen avaruuden viemäriin”?

Uskonnoista ylipäätään en tiedä, mutta kristinuskosta voin jotakin sanoa. Ainakin sen, että sen valo voi olla kirkas myös suomalaisin silmin. Oireellista kyllä etenkin sellaisin, jotka eivät ole sitä kaiken ikäänsä katselleet.

Antti Nylénin Tunnustuskirja, Anna Kontulan Mistä ei voi puhua sekä Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Uskon sanat ovat tiheänään kristillisiä älyn- ja valonvälähdyksiä. Kirjoittajista vain Relanderilla on jonkinmoista kirkkotaustaa.

Uskonnolle on ominaista toisto. Toisaalta toisto pitää yllä tiettyä elämänmuotoa, ehkä ajattelumuotoa ja kokemistapaakin. Toisaalta toisto ei oikein anna vaihtoehtoa sille, miten nyt ollaan, eletään ja koetaan. Umpituttuus pakkaa ummehduttamaan.

Latistumista vastaan voi käydä niin kuin Nylén ja muut, oivallusten tietä. Jaakko Heinimäen ja Kaisa Karirannan uunituoreessa Tapakristityn tyylikirjassa edetään kylmäverisesti toiseen suuntaan, tapojen ja toiston omakohtaistamiseen. Alaotsikon mukaan silloin päästään siihen, miten elää ja kuolla kristillisesti.

Aamuyöllä Erikssonin keski-ikäiset lukevat kirjoja itsensä oloisista ihmisistä. Kirjat jäävät kesken. En silti ihmettelisi, jos joku sytyttäisi fikkarin ja jatkaisi salaa lukemistaan jollakin tuommoisella kirjalla. Ehkeivät ne olisi liian ilmeisiä edes kesäyön keski-ikäisille.