Kolumni, Turun Sanomat

”Hyvä vertaus virkistää ymmärrystämme”, huomautti aikoinaan Ludwig Wittgenstein. Tajunnan piristyksiä ovat myös uudet kielikuvat ja rinnastukset. Yhden sellaisen nappasin aiemmin tässä kuussa Visbyssä pidetyssä pohjoismaisessa piispainkokouksessa.

Kulttuuriantropologi Mikael Kurkialan powerpointissa oli näkymä mistä lie navigaattorin piirtämästä reitistä. Se kuvasi sellaista nykypäiväistä elämistä, jossa ei ole tarvis tietää, missä on, päästäkseen sinne, minne haluaa.

Kurkialan aiheena olivat oman aikamme ”sisäiset maisemat” laajemminkin. Minun ymmärrykseni virkistyi havainnosta, ettei mielenmaisemia enää ole välttämätöntä kartoittaa. Kaikille ei kulttuuristen kontekstien tuntemisella ole kummoistakaan väliä.

Minusta sellainen on toisaalta kummallista, toisaalta ymmärrettävää. Kaikenmoisen infon määrä ja nopeus sen kuin kasvaa: on ymmärrettävää, ettei sellaista mitenkään saa haltuun. Pidän silti outona, ellei sitä edes yritä rajata ja arvottaa.

Vahva seulontakriteeri olisi kuin olisikin oman paikkansa hahmottaminen. Näihin aikoihin asti peruskysymys ei ole ollut vain se, mihin olen menossa. Kaksi muuta kysymystä liittyvät yhteen: kuka minä olen ja mistä minä tulen? Samalla Ruotsin reissulla kuvasin Nordiska museetin tunnuksen, jonka keskellä on tunnuslause ”Känn dig själf”. Itsetuntemusta ruokkii tieto siitä, miten tähän on tultu.

Mutta nyt se vain on niin, että kun infon vauhti ja runsaus kasvavat, sitä on pakko pakata. Se tiivistyy, lyhenee ja/tai pinnallistuu. Kun yhteydet peittyvät, liitokset katkeavat ja kontekstit katoavat, jonnekin navigoidaan tietämättä mistä eikä ehkä myöskään miksi.

Toisille tämä käy toisia paremmin. Toiset osaavat surfata ajan aalloilla, mutta toiset kokevat hukkuvansa sekavaan ja jäsentymättömään ylenmääräisyyteen.

Kurkiala päätyi väittämään, että kristillisellä kirkolla on juuri nyt jotakin erityistä annettavaa – kuulijakunnan huomioon ottaen tämä ei ollut varsinainen yllätys. Hänen mukaansa liturgian ja teologian kieli ”antaa ihmisille mahdollisuuden ilmaista eksistentiaaliset tarpeensa sekä syvimmän identiteettinsä ja kaipuunsa”.

Tuollaisesta tulee ensinnä mieleen vanhanaikainen kartta. Ja mikä ettei niinkin – maailmaa ja mieltä on kartoitettu viisaasti jo hyvän aikaa. Kristillisen identiteetin ytimessä on kuitenkin kaikkien navigaattorien äiti, tuntemattomien maastojen ja kartoittamattomien sielunmaisemien suunta-apparaatti.

Sen mukaan pysyvää ei ole mikään kulttuurinen konteksti eikä vallitseva asiaintila, vaan Jumalan ihmismyönteinen mielenlaatu ja siihen kohdistuva luottamus.

Kristityn perusluottamus ei rakennu sille, ettei maailma muuttuisi ja kontekstit vaihtuisi tai haihtuisi. Nasaretin Jeesusta seuratessaan hän mieltää olevansa ”hyvyyden voiman ihmeellisessä suojassa” yhtä kaikki.

Jos kristillinen liturgia ja teologia ovat niin ajantasaisia kuin tutkija tuumaa, ne ovat sitä siksi, että niiden kärki on persoonasuhteissa eikä rakenteissa. Vaikkei kristittykään enää tietäisi, mistä tulee ja missä on, hänellä on jokin suunnan taju.