Kolumni, Turun Sanomat

Kun katselin televisiosta uutisia, lapsenlapseni tuli paikalle. Hän vilkaisi ruutua, pani kädet korvilleen ja lähti huoneesta. ”Minä en katso uutisia.”

Tämä toi mieleen oman lapsuuteni. Maailmalla tapahtui jossakin heinäkuussa jotakin pelottavaa – vieläkään en tiedä, minä vuonna ja mitä. Aikuiset kuuntelivat uutisia radiosta, mutta minä pakenin niiden kuulumattomiin.

Sotaa muistan tietoisesti pelänneeni noottikriisin ja Kuuban kriisin aikaan. Edellisen aikana täytin yhdeksän, ja jälkimmäinen oli juuri laukeamassa, kun täytin kymmenen. Lapsenlapseni on nyt kuusivuotias.

Lapsi tajuaa nahan läpi sen, minkä muuan kirkon työnohjaaja kerran puki sanoiksi: ”Uutiset traumatisoivat joka päivä.” Hän ei niinkään viitannut lapsiin, vaan aikuisiin. Itseensäkin varmaan.

En usko, että kokemus on harvinainen. Uutiset tuottavat epävarmuutta ja pelkoa.

Ne kertovat toinen toistaan kummallisemmista kansanäänestyksistä Britanniasta Unkarin kautta Kolumbiaan. Niissä Deutsche Bank on kiikun kaakun, ja suomalaiset brändit ovat sen verran heikkoja, että ”jos ei muutosta tule, Suomi on kohta banaanivaltio, jossa ei kasva edes banaaneja” (Jari Taipale, TS 4.10.).

Vaikka tällä viikolla vihdoin kerrottiin nousun merkeistä, sellaista päivää tuskin onkaan, jona hallitus ei jostakin leikkaisi. Tai pikemminkin joiltakin.

Kaiken lisäksi uutisissa pidetään mahdollisena, että Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti. Vuonna 1964 minä pelkäsin Barry Goldwaterin valintaa, mutta se ei sentään toteutunut.

Ja niin edelleen. Juuri nyt on pahinta voimattomana seurata, kuinka aleppolaiset kuolevat.

Ei vain lapselle vaan myös aikuiselle syntyy kuva maailmasta, joka muodostuu toteutuneista tai toteutumistaan odottavista uhkista. Paitsi ettei uhkille itse voi tehdä mitään, näyttää siltä, ettei kukaan muukaan voi tai halua tehdä.

Pelkojeni 60-luvulla Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina oli Osmo Tiililä. Hänen väitöskirjansa nimi on mieleenjäävä: Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila. Virren 397 mukaan ”kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla”.

Olen kuitenkin miettinyt – niin viran puolesta kuin ihan vain ihmisenäkin – onko tällä katetta. Ja jos on, niin miten niin. Olisiko vastaus jonkinmoinen ”Rukouksen elämänmuoto” – sen nimisen kirjan on puolestaan kirjoittanut dosentti Petri Järveläinen?

Tuon turvallisuustilan muistin itse asiassa väärin. Luulin sen olevan Antti Alhonsaaren uskonnonfilosofisen Prayer-väitöskirjan alaotsikko. Alhonsaari on ihan erilainen teologi kuin Tiililä.

Mutta näin hän kirjoittaa: ”Rukoillessaan uskova saa itsensä yhä uudestaan katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, jossa jokapäiväiset kokemukset sovitetaan siihen, minkä hän ajattelee olevan varsinainen todellisuus.”

Jokapäiväisiä kokemuksia maailmasta uutisetkin ovat. Maailma puolestaan on mikä on. Kristityn maailma on muslimin maailma on uskonnottoman maailma. Eikä ”uskonnollinen turvallisuustila” ole suoja maailmantapahtumilta. Niin kuin Saarnaaja (9:2) toteaa, ”kaikkea voi tapahtua kaikille”.

Rukouksen elämänmuodon kristitylle tuottama turvallisuuden kokemus perustuu käsitykseen perimmäisestä todellisuudesta. Kävi kuinka kävi, me olemme Jumalan kasvojen edessä.

Mutta silti jätän aika ajoin uutisia katsomatta, kuuntelematta ja lukematta.