Kolumni, Turun Sanomat

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tätä perustuslain toisen pykälän ykkösmomenttia harva kritisoi.

Otto Wille Kuusinen osui siis aikoinaan naulan kantaan. Juuri hän näet muotoili, että ”kaikki valtiovalta kuuluu kansalle, jonka edustajana korkeinta valtaa käyttää Suomen Kansaneduskunta”.

Sittemmin Kuusisen johtama Terijoen hallitus lupasi tuoda Helsinkiin ”Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan lipun ja pystyttää sen presidentin linnan harjalle, työtätekevien riemuksi ja kansan vihollisten kauhuksi”.

Kaikesta päätellen Suomessa asui paitsi kansa myös jonkinlainen ei-kansa, joka oli edelliseen nähden vihamielinen. Vastaavalla tavalla ”kansandemokratia” on viitannut sellaiseen kansan kansanvaltaan, joka ei sanatoistosta huolimatta ole sulkenut kaikkia sisäänsä tuplasti paremmin. Päinvastoin se on rajannut jotkut ulos.

Viime aikojen keskusteluissa ei-kansa on yleensä ollut jokin eliitiksi luonnehdittu joukko. Moni on ehtinyt ihmetellä, miksi vaikkapa Clinton on eliittiä, mutta sikarikas Trump puolestaan kansanmies. Siksi, että elitistiseen epäkansaan kuuluvat ne, joiden takia kansalla nyt menee miten menee. Tai joista tulee semmoinen tuntu.

Kansa kyllä tietää ja sille valta kuuluu. Vaikka kansandemokratia onkin outo viritys, kansan demokratiaa ei kukaan kyseenalaista. Kunhan vain kansa ei lankea populismiin. Tai nationalismiin. Kansan ei pidä luulla, että ratkaisut ovat yksinkertaisia. Eikä sen passaa luulla itsestään liikoja.

Silti minulle ei ole loppuun asti valjennut, kuinka tarkasti ja millä perusteella jotkut poliittiset mielipiteet voidaan luokitella populistisiksi ja toiset vaikkapa radikaaleiksi tai rohkeiksi. Populus on joka tapauksessa siinä suhteessa eliitin kaltainen, ettei sille oikein myönnetä kunnon kansan painoarvoa.

Mitä nationalismiin tulee, professori Markku Jokisipilä tavoitteli viimevuotisessa kolumnissaan (TS 5.8.2015) sen kunnianpalautusta. ”Suurin osa ihmiskunnasta jäsentää maailmaa edelleen kansakuntina, yhteisöinä, joilla on oma maantieteellinen alueensa, historiansa ja tehtävänsä tai kohtalonsa.”

Juuri tuota asiaintilaa jotkut kauhistelevat, mutta olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että varsinkin pienille kansakunnille kansallisuusaate on ollut aivan olennainen voimavara.

Jos kieltä voisi komentaa, tätä samastumista ja yhteenkuuluvuutta sopisi nimittää ”kansallisuusaatteeksi”. Sana ”nationalismi” taas jäisi merkitsemään ylilyöntejä ja toiseuden torjuntaa.

Kieli vain ei tottele. Kansapuhe on kaikkinensa sekavaa ja kaikkea muuta kuin kirkasta. Tuskinpa muusta vallitsee yksimielisyys kuin siitä, ettei kansa ole haukkumanimi. ”Rahvas” halventavassa merkityksessä on kuollut sukupuuttoon.

Omakin uskonyhteisöni tykkää olla kansankirkko ja suuressa määrin sitä edelleen onkin. Samaan täällä asuvaan kansaan kuuluvat kuitenkin myös muut kristityt tai vaikkapa islaminuskoiset tataarit ja Suomen juutalaiset. Maahanmuuttajat kansalaistuvat ja samastuvat Suomeen hyvää vauhtia.

Olla kansa ei edellytä ei-kansaa. Emmekä me ole toinen toisiamme kansempia.