Kolumni, Turun Sanomat

Viime kuussa uutisoitiin, kuinka näyttelijä Antti Holma jättää Suomen. Helsingin Sanomien (16.4.) otsikon mukaan hän kyllästyi Suomeen ja sen suvaitsemattomuuteen. Suorassa lainauksessa hän toteaa: ”Jos haluaa kärjistää ja sanoa ilkeästi, niin täällä vastaan tulevat joka päivä ja joka puolelta lapsille vittuilevat rohtuneet mummot.”

Holman haastattelun innoittamana facebook-kaverini kirjoitti pettymyksestään kirkkoon. Syitä oli viitisenkymmentä. Lista alkoi sairastuttavalla ilmapiirillä, syrjinnällä, juoruilulla, paremmuudella ja ylä- ja ulkopuolelle asettumisella päätyäkseen lopulta ”lapselliseen ja konkreettisten operaatioiden tason teologiaan ja ajatteluun”.

Kumpikaan tunne ei ole itselleni aivan vieras. Kun palasin Suomeen asuttuani vajaat seitsemän vuotta ulkomailla, podin pitkään sitä, ettei Suomessa koskaan voi ja että suomalaiset aina. Vastaavasti olen aikani jahkunut ja kiukutellut, miksi kirkossa aina ja miksei kirkko koskaan.

Suomi-vikoiluun lopulta vain kyllästyin; se alkoi maistua ”paremmuudelta ja ylä- ja ulkopuolelle asettumiselta”. Kirkkokriittisyys taas laimeni aika paljon, kun kerran hiippakuntadekaanina aloin miettiä, mikä onkaan se ”kirkko”, jolta odotin jotakin muuta. Karsinnan jälkeen näytti epäilyttävästi siltä, että se olin minä itse. Itsekritiikki on ilman muuta tarpeellista, mutta kummasti se vain on pyöreäkulmaisempaa kuin ulospäin suuntautuva.

Minusta on aivan selvää, että sekä Holma että kaverini näkevät niin Suomessa kuin kirkossakin myös muuta. Pointti ei olekaan siinä, mikä on kotomaamme koko kuva tai millaiset kirkon äidinkasvot kaikkineen ovat.

Kysymys on siitä, tunnistaako tässä valtiollisessa tai uskonnollisessa yhteisössä myös oman identiteettinsä ja elämänkokemuksensa. Kerrotaanko siinä minunkin elämäntarinaani, vieläpä ihan luontevasti, iloisesti ja epäröimättä?

Ensi vuonna Suomi juhlii sataa vuottaan otsikolla Yhdessä ja kirkkoni teemalla Armoa 2017! reformaation 500-vuotismuistoa. Kumpaankin iskusanaan liittyy vahva viesti siitä, että jokainen kuuluu mukaan ja kelpaa sellaisenaan. Yhtä vähän Suomi kuin kirkkokaan pyrkii rajamaan ja sulkemaan pois.

Kaikkien tunnistaman kokonaiskuvan luominen ei vain ole ollenkaan helppo tehtävä. Olisi tavallaan yksinkertaista haravoida pelkästään vähemmistöidentiteettejä ja pyrkiä antamaan niille lisää tilaa – se kun on joka tapauksessa oikein. Samalla saattaisi kuitenkin tulla turhan nopeasti piirtäneeksi miinusmerkin jonkin yleisemmän itseymmärryksen eteen.

Yhteisempi ja armollisempi todellisuus ei voi rakentua sen varaan, että menneisyyttä tulisi pääsääntöisesti hävetä ja että nykytilaan pitäisi ottaa etäisyyttä. Suomen ja kirkon suuressa kertomuksessa on sekä varjoa että valoa, niin arvokasta kuin arvotontakin.

Suomalainen yhteiskunta on luontojaan moninainen. Ja kirkossa luetaan viikon päästä helluntaina erilaisuuden myöntämisen perusteksti: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”

Siksi ottaa niin päähän, kun kaikki Suomessa on aina niin mustavalkoista eikä kirkossakaan kukaan koskaan ole kiinnostunut mistään muusta kuin vain omasta oikeassaolemisestaan.