Jotta mitä?

Länsimainen Kiinan-kävijä näki miehen onkivan joen rannalla. Vaikka kalaa oli runsaasti, mies nappasi vain yhden, otti vapansa ja nousi lähteäkseen.

Katsoja ihmetteli, eikö kannattaisi jäädä onkimaan lisää. ”Miksi?” ”Voisit saada paljon enemmän.” ”Syömme perheeni kanssa vain tämän.”

”Niin, mutta voisit myydä loput ja saada rahaa.” ”Mitä minä sillä rahalla tekisin?” ”Voisit ostaa parempia välineitä, joilla saisit vielä suurempia saaliita: joessa on kalaa vaikka kuinka. Ja siitä saisit vielä lisää rahaa.”

”No, mitäs minä sillä paljolla rahalla tekisin?” ”Sitten voisit tehdä, mitä ikinä haluat.” ”Minä teen jo.”

Kalastustarinat ovat kirkossa tuttuja. Tämänkin olen kai kuullut osana jotain hengellistä puhetta.

Opetus on selvä. Raha on väline eikä päämäärä sinänsä; äitikin jo opetti, että ”raha on vaihdon väline ja arvon mitta”. Taloudellisella toimeliaisuudella on välinearvoa, mutta itseisarvo se ei ole.

Stoori ja sen pointti ovat tulleet väkisinkin mieleen, kun olen lukenut juttuja Kakolan tornista. Nimi tuo hauskasti mieleen kaikenlaiset Hölmölän tarinat, mutta aivan asiallisesti uutiset panevat kysymään: ”Jotta mitä?”

Moni varmaan kipuaisi torniin näkemään kauas. Syömäänkin sinne voisi mennä samasta syystä kuin Varsovassa suosittiin Stalinin lahjoittaman yli 200-metrisen Kulttuuripalatsin ravintolaa: se on ainoa paikka, minne rakennelma itse ei näy.

Näin se tuottaisi rahaa. Tätä kutsutaan kaupungin ”elävöittämiseksi” ja ”kehittämiseksi”. Joskus viitataan ”täydentämiseen”.

Kalatarinassa toimeliaisuus oli vain turhaa, mutta rakentamisessa on riskinä tuottaa vahinkoa. Turun maamerkit ovat tuomiokirkko, linna ja Aurajoen varsi. Vaikkei Kakolan torni kaikkialle näkyisikään, mielenmaisemassa sen varjosta ei pääsisi koskaan eroon eikä kulttuurimaisema enää olisi entisensä.

Arkkitehtuurikriitikko Gustaf Strengell julkaisi vajaat sata vuotta sitten kirjan Kaupunki taideluomana. Turussa olisi aika ottaa tuo käsite uusiokäyttöön: siksihän Turkuun tullaan.

Jokisuu ja linnan ympäristö kaipaa näkötornia yhtä vähän kuin Tuomiokirkkotori maailmanpyörää. Kaupunki turistirysänä syö juuri sitä mitä on kehittävinään: Turun laatua kotipaikkana ja matkailukohteena.

Kaikkea täydennysrakentamista ei pidä vastustaa, mutta puolivillaisia hankkeita kyllä. Kaikkea lisärakentamista ei pidä kannattaa, mutta hyviä ideoita ilman muuta. Ihailen edelleen sitä taitoa, jolla LPR-arkkitehdit sijoitti Aurelian Taidemuseonmäkeen kahden jugendtalon naapuriksi.

Täydennysrakentamisessa ei kannata lumoutua pelkästä ”rohkeudesta”. Se, mitä tarvitaan, on hyvä maku ja kyky kysyä: ”Jotta mitä?” Se, mitä ei tarvita, on Turun tauti 2.0, tällä kertaa tunkeilemalla eikä purkamalla turmeltu kaupunkikuva.

Kalastustarina tuskin on tosikertomus, vaikka sen opetus totta onkin. Todet sanat on pantu myös Winston Churchillin suuhun, vaikkei hän niitä koskaan lausunutkaan.

Pääministerinä Churchill pohti, mistä voitaisiin säästää sotaponnistelujen tukemiseksi. Joku kenraali ehdotti, että säästetään kulttuurista. Tähän Churchill totesi: ”Mitä me sitten puolustaisimme?”