Kolumni, Turun Sanomat

Toissapäivänä myhäilin professori Alf Rehnin vallan mainiolle vallankumouskolumnille (TS 13.4.). Erityisesti minua hykerrytti joskus lukemani mutta väliin jo unohtamani Woody Allenin analyysi. Sen mukaanhan vallankumous ei tapahdu, elleivät osapuolet ole paikalla yhtä aikaa. Jos kumottava tai kumoava puuttuu, kumous jää toteutumatta.

Näyttää kuitenkin siltä, etteivät kaikki piittaa tästä periaatteesta, jota voisi nimittää vaikka Allenin säännöksi. Rehn kuvaa yhtä sellaista joukkoa. Netissä uhotaan vallankumousta, mutta siellä noustaan vain eBarrikaadeille: ketään tai mitään oikeaa kumottavaa ei tavoiteta.

Aika ajoin olen tullut miettineeksi toistakin osapuoletonta vallankumousta. Vallankumouksista helpoin on eilisen vallankumous: jo kumottua valtaa vastaan taisteleminen on vaaratonta, mutta antaa mahdollisuuden mieltä nostattavaan lipunliehutukseen.

Meksikoa johti 1920-luvulta 1990-luvulle Partido Revolucionario Institucional, institutionalisoitu vallankumouspuolue siis. Laitostettu vallankumous ei kuitenkaan ole pelkkä kertavitsi. Monessakin maassa valta legitimoi itsensä vetoamalla vallankumoukselliseen käänteeseen historian hämärässä.

Sillä ei ole väliä, onko kumottu vaihtoehto enää voimissaan, olemassa tai edes kuviteltavissa. Ranskalainen poliitikko voi hyvin hehkuttaa ”tasavaltaa” sellaisella paatoksella kuin kuningas olisi viety giljotiiniin vasta eilen ja kruununperilliset väijyisivät tänään joka nurkassa.

Joissakin eurooppalaisissa valtioissa aiemman hallitsijasuvun jäsenten asumisen maassa on ollut kiellettyä. Uuden vallankumouspohjaisen identiteetin on katsottu vaativan syrjimistä syntyperän perusteella. Vallankumous jatkuu, vaikka uusi järjestys on jo aikaa vakiintunut.

Vähintään rivien välistä näkyy, että olen ennemminkin vallankumousskeptikko kuin –romantikko. Olipa vallankumouksellinen käänne sitten vaikka reformaatio, sitä ei pidä jäädä ”uskonpuhdistuksena” ikuisesti loppusiivoamaan.

Olipa vallankumous sitten poliittinen, aatteellinen, uskonnollinen tai kulttuurinen, se ei merkitse täysin pahan korvautumista täydellisellä hyvällä. Se, joka vuosikymmenten tai -satojen jälkeen vielä perkaa vanhaa pois juurineen, ei suinkaan siivoa viimeisiä likoja. Joka haluaa saattaa jo aikaa tehdyn vallankumouksen ”loppuun”, on vähintään kulttuurinen kuvainraastaja ja pahimmillaan poliittinen terroristi.

Mitä reformaatioon tulee, sitä muistetaan ensi vuonna yhteisen ymmärryksen hengessä. Jos aiempina vuosisataisjuhlina ”paavinkirkon” keskeinen rooli oli kertoa, mitä luterilaiset eivät halua olla, nyt tutkitaan, mitä toinen voisi toiselta oppia. Vuonna 2017 vietetäänkin paitsi reformaation 500-vuotismuistoa myös Suomen ekumeenisen neuvoston 100-vuotisjuhlaa.

Ensi vuonna myös itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Vuoden iskusana on Yhdessä. Vallankumouksellisten yhteiskunnallisten tai kulttuuristen käänteiden romantisointi tai tekohengitys ei yhdistä. Institutionalisoitu itseihailu ei edistä mitään. Yhteenkuuluvuus edellyttää itsekriittisyyttä ja moninaisuuden tunnustamista.