Kolumni, Turun Sanomat

Muistelen, että kirjoitin ylioppilasaineeni aiheesta ”Onko uskonto yksityisasia?” Vatkasin kysymystä suuntaan ja toiseen. Toisaalta näin ja toisaalta noin. Vuosien myötä olen alkanut kyseenalaistaa kysymystä. Mitä kysytään, kun kysytään, josko uskonto olisi yksityisasia?

Kysymys on so last season tai itse asiassa viime vuosisadalta. Lehtitietojen mukaan se silti vielä vilahti toissaviikkoisessa kirkon arvoillassa. Keskusteluun osallistuneista puoluejohtajista yksi yhtyi vanhaan yksityisyyssloganiin, että on se.

Ei kuitenkaan demari. Ollaan ihan eri maailmassa kuin vuonna 1903, jolloin Forssassa vaadittiin, että ”uskonto on julistettava yksityisasiaksi”. Forssan ohjelma oli lähes suora käännös itävaltalaisesta Hainfeldin ohjelmasta vuodenvaihteesta 1889-90. Sieltä myös yksityistämisajatus lainattiin.

Vaatimuksella julistaa uskonto ”yksityisasiaksi” oli Habsburgien kaksoismonarkiassa tietenkin aivan toisenlainen kaikupohja kuin nykymaailmassa. Niin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1903 pidettiin edelleen säätyvaltiopäiviä, joilla arkkipiispa oli pappissäädyn puheenjohtaja.

No, uskontohan ei luonteensa puolesta tietenkään ole yksityisasia. Uskonto on mitä yhteisintä. Sitä harjoitetaan yhdessä. Se ei ole pelkkää kulttia saati oppilauseita, vaan elämänmuoto. Se on osa yhteisön kulttuuria – usein sen keskipiste.

Perustuslain mukaan ”uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa”. Tästä ei voi tulla mitään, jos uskonto aidataan yksityiseksi. Yksilön vapaan harkinnan asia sen toki on oltava. Perustuslain takaama onkin ”oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan’.

Uskonnon ”julistaminen” yksityisasiaksi merkitsee sen leikkelyä. Uskonnonvapautta privaattimalli ei toteuta, koska se kelpuuttaa uskonnosta vain sen, mikä mahtuu neljän seinän tai yhden pään sisään. Tällä on outoja seurauksia. Se nostattaa sellaisiakin keskustelukummajaisia kuin saako nainen pitää huivia uskonnollisista syistä. Kaikilla muilla perusteilla voi toki pukeutua niin kuin haluaa.

Vaikka uskonto ei olekaan yksityisasia, länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, ettei julkista valtaa käytettäessä tule käyttää uskonnollisia perusteita. Mutta siinä kuin julkinen valta on uskontunnustusta vailla, yhteiskunnassa uskontoja riittää. Julkinen valta on eri asia kuin julkinen tila. Edellisellä ei ole uskontoa, jälkimmäinen on jopa moniuskontoinen.

Vanhakantainen ranskalaistyyppinen sekulaarin yhteiskunnan malli ei monikulttuurisuutta tunnista eikä tunnusta. Se suosii ja rakentaa maallista yhtenäiskulttuuria, jossa ”tasavallasta” tulee uskonkohde. Valtionuskonto korvautuu valtiouskonnolla. Ranskan sisäministeri Claude Guéant linjasi jokin vuosi sitten (HS 17.9.2011): ”Kadulla rukoilevia ei voida hyväksyä. Se on suora hyökkäys maallisia periaatteita vastaan.”

Ajantasaisempia ovat ne mallit, joissa uskonnot otetaan sellaisinaan ja osana kulttuurista monimuotoisuutta. Niin uskonnollisen kuin uskonnottomankin yhtenäiskulttuurin aika on ohi.

Viime viikolla Helsingissä muslimit, juutalaiset ja kristityt marssivat sulassa sovussa moskeijalta kirkolle ja sieltä synagogalle. USKOT-foorumin järjestämän tapahtuman perusviesti oli moninaisuus, julkisuus ja näkyvyys: ”Moniuskontoisuus ja monikulttuurisuus tulee nähdä voimavarana ja mahdollisuutena. Suomi voi välttää Länsi-Euroopan uhkakuvat väestöryhmien vihollisuudesta ja valita yhteiskuntarauhan ja moniarvoisuuden tien.”