Kolumni, Turun Sanomat

Jugoslavia oli vielä voimissaan kun kiinnostuin porukasta nimeltään Neue Slowenische Kunst. NSK julisti olevansa valtio, ei tosin rajattuna alueellisena tilana vaan ennemminkin mielentilana. Hankin sen passinkin, joka tosin on sittemmin päässyt vanhenemaan. NSK:n omat postimerkit puolestaan toimivat menestyksekkäästi ainakin Karhumäestä Suomeen.

Mistä kaikista syistä NSK sitten viehättikin, ainakin kaksi on selvää. Ajatus kansalaisuudesta jossakin, jota eivät määrittele rajat vaan mielenlaatu, on jokaisen kirkkoon kuuluvan elämänmuoto. Voisi viitata vaikka Augustinukseen, jonka pääteos on Jumalan valtakunnasta. Kristitty on aina vähintään kahden maan kansalainen.

Toinen syy NSK:n imuun on sanassa ja ideassa ’retrogarde’. Avantgarde on venyvinään ensimmäisenä kohti tulevaisuutta, vaikka totta kai joutuukin tyytymään siihen, että ainoa oikeasti käsillä oleva on nykyhetki. Retrogarde taas tuo jo ollutta ja mennyttä nykyisyyden kehyksiin. Ja kas: tulos hyvinkin hykerryttää, ajatteluttaa ja oivalluttaa juuri niin kuin hyvälle taiteelle on ominaista.

Niinpä voi olla, että aika on suhteellista muuallakin kuin suhteellisuusteoriassa. Ties mihin suuntaan se kulloinkin kuluu tai kertyy. Tunnustuksissaan samainen Augustinus tuumaa, että on vain menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Niinpä juoksusuunta ei olekaan olennainen.

Jos menemme menneisyyteen, se avautuu tietoisuudelle nykyhetkenä ja jos suuntaudumme tulevaisuuteen, sekin avautuu tietoisuudelle nykyisyytenä. Mutta mitä väliä tällä sitten on – paitsi ajatusleikittelynä?

Voi sillä jotakin olla. Nyt on piinaviikko, jota häveliäämmin myös ’hiljaiseksi viikoksi’ kutsutaan; ’pääsiäisviikko’ muuten alkaa vasta ensi sunnuntaina. Piinaviikon pointti on tehosekoittaa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tämänhetkiseksi. Tai häivyttää tänään täällä elettävästä elämästä ajan ja paikan rajat ja avata se joka suuntaan.

Kristitty uusintaa mielenlaatuaan toistamalla ja muistamalla. Seuraamalla yrttitarhasta käyvää polkua ja katsomalla piinaa rakkaan Herransa hän samanaikaistaa menneen, olevan ja tulevan. Hän heittäytyy retrogardistiseen prosessiin: hän ei käännähdä eikä mene menneeseen, vaan katsoo sinne olkansa yli. Hän nykyistää olleen ja jatkaa niine hyvineen edelleen.

Teologi ja filosofi Petri Järveläinen ei hyödynnä retrogardismi-termiä, mutta suosittaa puhumista arkaismista. Se panee kahden laidan ”teologiset paheet” konservatismin ja liberalismin aisoihin. Ikiaikaisten kokemisen tapojen sanoitus ja ilmaisu on luontojaan arkaistista. Tämän tavoittaa yksi jos toinenkin passion kuuntelija ja paastoaja. Ja se, joka pitää tapanaan käydä kirkossa ainakin kiirastorstaina tai pitkäperjantaina.

Järveläisen mukaan ”uskonnollinen arkaismi on uskonnon käsittämistä pullopostiksi eilisen päivän saarelta, tulen muistoksi”; sellainen lähetys tulee kyllä perille siinä kuin NSK:n retrogardeposti Itä-Karjalastakin.  Tulen muistolla on sytyttävä vaikutus.

Piinaviikko on siitä merkittävä, että se läväyttää kaikella arkaaisella sievistelemättömyydellään esiin pahuuden ja sen voiman. Sen polttavan ongelman kärsimyshistoria nykyhetkeen tuo. Kun piinaviikko pakottaa kohtaamaan poisselittämättömän pahuuden – niin minän ulko- kuin sisäpuolellakin – se palvelee tulevaisuutta.

Hyvä ja paha kun eivät ole suhteellisia, vaikka aika olisikin. Eivätkä oikea ja väärä.