Kolumni, Turun Sanomat

Rain Kooli kyseenalaisti tiistain kolumnissaan (TS 12.5.2015) varsin viisaasti, josko se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, niinkään on välittämistä. Ehkäpä ennemmin toivetta itse täydentyä toisesta ihmisestä tai yritystä muokata hänet mieleisekseen.

Tämä käy Koolin korviin etenkin populaarikulttuurissa: ”Suurin osa ’rakkauslauluistamme’ ei itse asiassa kerro rakkaudesta, vaan ihmisen omistushalusta, tarpeista ja vaateliaisuudesta.”

Kysymys on ajaton. Raymond Carverin novellin otsikko ei ikinä päästä irti – Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. ’Rakkaus’ on selvästikin niitä perussanoja, joilla selitetään, muita joita on vaikea selittää.

Mieleen tulee Augustinuksen pohdinta ajasta: ”Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä.”

Vaikkei rakkauden lyhytkään selittely yhteen kolumniin mahdu, pidän silti tarpeellisena täydentää Koolin pohdintoja. Ne ovat jotenkin tutunoloisia. Samaan tapaan myös luterilainen rakkauspuhe joutuu ymmälle sen kanssa, olisiko rakkauden vastaanottaminen ollenkaan oikein. Paitsi sentään Jumalan rakkauden.

Klassisen erottelun mukaan eros-rakkaus etsii omaa hyväänsä, kun taas agape toisen hyvää. Edellinen haluaa saada, jälkimmäinen antaa. Eikä ole vaikea arvata, kumpaa kristillinen usko tai Koolin tapainen moraalisesti valveutunut kirjoittaja suosii.

Mutta onkohan rakkauden hyvä kuvaus juuri ”antaminen” ja ”saaminen”? Tällainen hahmotus helposti nuljauttaa rakkauden eräänlaiseksi kaupankäynniksi. Mikä syystä johtaa omanvoitonpyynnin arvosteluun ja voiton maksimoinnin kritiikkiin.

Karmeliittateologi Wilfrid Stinissen arvioi toisin: ”Voisinko tehdä sinut onnelliseksi (agape), jos sinä et merkitsisi minulle mitään, jos minussa ei olisi minkäänlaista kaipausta sinun puoleesi (eros)? Sellainen rakkaus olisi oikeastaan syvästi nöyryyttävää. Pohjimmiltaan se ei olisi rakkautta vaan hyväntekeväisyyttä.”

Itsekin olen aikaa sitten tullut kirjoittaneeksi, että ”pyyteettömyyden ja itsestä luopumisen ihanteet jättävät oudosti syrjään rakkaudelle ominaisen vastavuoroisen kommunikaation”. Jospa rakkaus ei niinkään ole antamista ja saamista, vaan elintärkeän vuorovaikutuksen kielioppi?

Tämän elintärkeyden tiivistää oivallisesti Kaj Kalin Veressä-kirjassaan: ”Jokainen pelastuu yksin ainoastaan rakkaudesta toiseen.” Muotoilu ei mitenkään sattumalta tai vahingossa muistuta luterilaista slogania ”yksin armosta”. Samasta asiasta on kysymys.

Ihminen kaipaa kuollakseen – tai siis elääkseen – kohdatuksi tulemista. Vähintään sitä, että joku on tyytyväinen, kun juuri minä tulin. Mutta mieluummin sitä, että olen jollekulle tärkeä tai jopa olennainen.

Tätä arvon tunnistamisen armoahan Jeesus solkenaan tuotti ja osoitti. Eikä tämmöisiä kaikenmaailman ihmisten kohtaamisia syyttä luonnehdittu pelastukseksi.

Ihmisen ei tosiaankaan pidä kaappaaman toista ihmistä osakseen eikä omaisuudekseen. Sitä vastoin hän tarvitsee toista elääkseen ja tullakseen siksi mikä on. ”Muistatko sylin, josta itsesi löysit”, kysyy Kalin edelleen.

Koolin kuvaamassa nuoren sydänsurussa ei sen vuoksi ole kysymys pienestä kivestä vaan suuresta kivusta. Toisen ihmisen kädellä koko maailma työntää naamasta ja kertoo etten kelpaa.

Ja kun tämä jatkuu sukupolvesta toiseen, fiksulle ja pöljälle rakkauden teologialle ei näy loppua. Eikä kömpelöille tai oivaltaville rakkauslauluille.