Kolumni, Turun Sanomat

Isoisäni oli aikoinaan liikepankin pääjohtaja. Ei tosin KOPin tai PYPin, vaan niitä selvästi pienemmän SKOPin.

Syksyllä 1970 jokin muistokirjoitus totesi vähän näsäviisaasti, että Kalliala oli pankkimiehenä konservatiivi ja kiinnitti suurta huomiota vakavaraisuuteen. Vaan tokko syyttä. Riskisijoittajaksi heittäydyttyään SKOP romahti ja katosi syksyllä 1991.

Sillä lailla vanhoillinen paappani selvästikin oli, ettei hänellä ollut yhtään ymmärtämystä ”omistaja-arvon kasvattamiselle”. Rotaryn piirikokouksessa 1948 hän piti esitelmän niinkin epätodennäköisestä aiheesta kuin Köyhyyden ongelma. Sitä hän piti itse asiassa yhteiskunnallisista ongelmista ainoana.

Näin hän tuumasi: ”Jos saan tuloja pörssivoitoista, en suorita mitään hyödyllistä palvelusta yhteiskunnalle, mutta saan tuloja, jotka eivät putoa pilvistä, vaan jotka yhteiskunta tavalla tai toisella joutuu minulle maksamaan.”

Kaipa tätä tulee kuulla aikaansa vasten. Pian sodan jälkeen tuskin näytti siltä, että jaettava olennaisesti lisääntyisi ja että arvoa kasvattaisi tosipohjainen kasvu eikä silkka spekulaatio. Pörssi näytti nollasummapeliltä, jossa omaa voittoa vastasi toisten yhtä suuri tappio.

Siinä suhteessa aika kuitenkaan ei ole muuttunut, etteikö köyhyys olisi olennainen yhteiskunnallinen ongelma. Se on sitä niin ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden kuin yhteiskuntarauhankin kannalta. Se ei ole oikein eikä siitä hyvää seuraa.

Filosofiaakin opiskellut isoisäni tunsi epäilemättä Aristoteleen moraaliset hyveet kohtuuden, anteliaisuuden ja suuruuden. Kaikki kolme tähtäävät siihen, ettei hyväosainen käperry itseensä, vaan muistaa muitakin.

Ja siitä muistelen olleen paapan kanssa jopa puhetta, ettei Platonin mukaan kukaan saisi yhteiskunnassa olla enemmän kuin neljä kertaa köyhää rikkaampi. Siinä menee klassinen kohtuuden raja.

Vaikkei antiikin filosofeille antaisikaan oikeutta määritellä, mikä 2010-luvun säästö-Suomessa on kohtuullista, kohtuudessa pysymisen viisaus ei silti ole antikvoitunut. Ei liioin hyväosaisiin kohdistuva moraalinen vaatimus.

Elleivät klassiset filosofiset perustelut riitä kohtuullisuutta perustelemaan, sen perustelee moderni yhteiskunta itse. Vaihdantatalouden yhteiskunnassa ja globaalissa maailmantaloudessa kaikki saavat leipänsä toistensa kädestä. Kukaan ei ole itse ja yksin saanut aikaan niitä rakenteita ja niitä markkinoita, joilla vaurastuu. Jos vaurastuu.

Kaikki puhe ”omasta ansiosta” on vähintään liioittelua. Jokainen syytös ”omasta syystä” syrjäytymisestä on enintään puolitotuus. Usein se on väärä diagnoosi. Emme ole yksin oman onnemme seppiä. Meitä yhdistävät siteet ovat paitsi kulttuurisia ja biologisia myös taloudellisia ja moraalisia.

Luterilaisessa perinteessä puhutaan ”kutsumuksesta”. Se tarkoittaa sellaista elämistä ja työn tekemistä, jonka päämääränä on toisen hyvä. Joka toteuttaa inhimillistä kutsumustaan, kaihtaa kohtuuttomuutta. Joka pysyy kohtuudessa, kohtaa kutsumuksensa.

Oikeastaan minulla ei ole lisättävää siihen, mitä Kansantaloudellisen yhdistyksen esimies Kaarlo Kalliala joulukuussa 1940 pitämässään esitelmässä sanoi.

”Ansaitsemisen tekevät eetillisesti oikeaksi vain taloudellisessa toiminnassa yhteiskunnalle suoritetut vastapalvelukset ja omaisuuden oikea käyttö. Toiseksi arvelen, että lähimmäisenrakkauden kaksituhatta vuotta vanha oppi ei ole talouselämän hiivana heikompi käymisen ja nousun aines kuin meidän päiviemme uudet iskusanat.”

Vaikka nykyään kyllä sanottaisiin ’eettisesti’ eikä ’eetillisesti’.