Kolumni, Turun Sanomat

Viime sunnuntain lehdessä toimittaja Kari Salminen esitteli etevästi uskontotieteilijä Teemu Tairan kirjaa Pehmeitä kumouksia (TS 5.7.). Erityisen kiva oli lause: ”Kiehtova on sekin ajatus, että varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen.”

Pointti on Salmisen mukaan siinä, että uskonto tuo merkityksiä arkeen ja luo perustaa elämään. ”Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.”

Uskonto on ilman muuta tuollainen juttu. Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista.

Mitä kristinuskoon tulee, luterilaisuutta on väitetty sen poikkeuksellisen tekstuaaliseksi muodoksi. Suomessa on kaiken lisäksi on nähty yhteys autonomian ajan politiikan ja kirkollisuuden välillä. Hallitsijanvakuutuksessa keisari lupasi ”wahvistaa ja kiinittää Maasa olevan Christillisen Opin ja perustuslait”. Sanatarkka opin ja lain varjelu suojasi identiteetin.

Ja tekstit kansa kyllä hallitsi. Vanhoista rippikirjoista näkee, että tavallinen talonemäntä tai renki saattoi hyvinkin osata Athanasiuksensa. Sen uskontunnustuksista koukeroisimman, joka nykykäännöksenäkin olisi 373 merkkiä liian pitkä kolumniksi tälle paikalle.

Athanasiuksen oppilausevyörytys päättyy yhtä aikaa uljaasti ja uhkaavasti: ”Joka siis tahtoo autuaaksi tulla, hänen pitää tällä muotoa Kolminaisuudesta ajatteleman.”

Käytännöllisemmän kuvan on antanut systemaattisen teologian dosentti Pauli Annala. Hän vertaa uskontunnustusta lippuun: ’Et sä mieti sen värejä että onko ne nyt sun mieleen. Sä nouset seisomaan, kun se nousee, ja ajattelet, että tää on mun maan lippu.’

Uskonnossa on uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto.

Tästä seuraa parikin kiinnostavaa seikkaa.

Ensiksikin uskonto on omanlaatuisensa ilmiö; ”maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita” (dosentti Jyri Komulainen). Osuvimmin sitä luonnehtii Salminen kirja-arvionsa otsikossa: ”Uskonto on kulttuuria.”

Moni olisi valmis rinnastamaan uskontonsa ihonväriin: se on annettu ja kertakaikkinen. Se on minussa ja minuutta. Kun uskontoa kuitenkin voi (ja pitää voida) vaihtaa, ehkä parempi analogia olisi äidinkieli. Kieli on senkin takia hyvä rinnastus, että kieli ja todellisuus lävistävät toisensa vastavuoroisesti niin kuin uskonto ja maailmakin tekevät.

Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty.

Tapakristillisyyden huono maine on aivan antiikkinen asia. Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan.

Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen.

Maailmalla ”miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään”, noin vaan. Suomessa sellainen on kulttuuriteko, joka pitää yllä armohakuista ja hyvätapaista elämänmuotoa.

Jommoinen on varsinaista uskoa.