Kolumni, Turun Sanomat

Ennen lomia tulin lounaalla lukeneeksi Kauppalehti Option huhtikuisen pääkirjoituksen. Sen mukaan tavara on out. Jännää tässä oli julkaisufoorumi. Lehti näet kertoo keskittyvänsä talouden lifestyleen. Mutta nyt economyn elämäntyylissä tavara on siis like garbage.

”Olen epäillyt kollektiivista tavaranhimon laantumista jo jonkin aikaa, mutta nyt siitä on aivan selvät merkit ilmassa”, kirjoitti päätoimittaja Jenny Jännäri. ”Kuinka monen lähipiirissä voivotellaan tavaran puutetta? Taitaa olla päinvastoin.”

Tästä tietenkin puuttuvat ne lähipiirit, joissa jokainen hankinta on kiven takana. Niitä oikeasti on, eikä sitä todellisuutta sovi unohtaa. Luulen Jännärin silti olevan oikeassa siinä, että kaikkiaan tavaran merkitys on muuttumassa.

Vain vuosisata sitten perunkirjoituksessa pystyttiin luettelemaan vainajan kaikki tavarat. Silloin kaikelle oli käyttöä ja useasti myös symbolimerkitys. Yksi jos toinenkin tykötarve tarkoitti hyvää elämää ja elämisen turvaa. Se näkyi muillekin.

Pesän rakentaminen ja pehmustaminen istui paremmin jo menneeseen lupausyhteiskuntaan. Sille oli ominaista jatkuvuus ja tämänhetkisen ponnistuksen koko lailla varmasti tuottama parempi tulevaisuus.

Nykyisessä uhkailuyhteiskunnassa yksilöä yllytetään ylläpitämään tai nostamaan työmarkkina-arvoaan. Jollet niin tee, ei hyvää seuraa. Järkevä reaktio tähän epävarmuuteen ja katkonaisuuteen on mieluummin kokea kuin omistaa.

Tavaratuotannon vaihtoehtoa on pilkallisesti luonnehdittu ”toinen toisensa paitojen pesemiseksi”. Palvelujen vaihdantaa voi toki kuvata näinkin. Suunta saattaa kuitenkin olla kohti merkityksellisten kokemusten tuottamista. Tai ehkä enneminkin niiden tunnistamista, rahatta ja hinnatta.

Muistettavien ja muistettavuuksien kehittämistä sopii hyvin nimittää anamneesitaloudeksi. Jos siinä jotakin haalitaan, niin lähinnä aineettomia objekteja. Kerätään ja omaksutaan muistoja – muistot kun kohdistuvat siihen, millä on ollut ja edelleen on merkitystä.

Tämän vuoksi seilataan, vaelletaan ja tehdään lomamatkoja. Konsertit, museot ja taidenäyttelyt tuottavat muistijälkiä. Parhaimmillaan jäljet piirtyvät sielunpohjaan.

Suomen kieli mahdollistaa näppärän erottelun, jossa elämys ei ole sama kuin kokemus. Elämystä voi pitää kokemuksen piraattikopiona, joka hajoaa jälkiä jättämättä. Kokemus taas näyttää maailman tai sen osan jopa sillä tavoin uutena, ettei uutta näkemistään koskaan unohda.

Siksi elämyshakuisuus on  joutavaa, mutta kokemuksille altistuminen jopa käänteentekevää.

Taiteelle on ominaista tuoda esiin jotakin sellaista, mikä ilman sitä ei olisi ilmeistä. Kristillisen uskon ominaispiirre on nähdä Jumala kaikessa. Taiteen kokeminen tai uskonkokemus vie syvälle. Tai korkealle.

Niin taiteella kuin uskollakin on kyllä tavaraulottuvuutensa. Uskon alueella kosketeltavuutta tai kuvallisuutta nimitetään sakramentaalisuudeksi. Näkymätön näyttäytyy näkyvässä.

Siksi en oikein usko – enkä ainakaan toivo – että kaikki tavarat olisivat ihan out viimeisimmässäkään lifestylessä. Jotkut tavarat kun kuuluvat kiinteästi arjen sakramentaalisuuden piiriin. Muistot kiinnittyvät niihin.

Kaj Kalin oli epäilemättä oikeassa, kun hän kirjoitti: ”Taidolla tehtyjen, perittyjen esineiden vallassa muistat. Et muuten.” Matkamuistoja tässä ei siis tarkoiteta, vaan isoisän kuolinvuoteellaan lukemaa kirjaa, äidin kirjomaa tyynynpäällistä ja itse poimittua meren hiomaa kiveä.

Mikä tässä lopulta on taloutta, on epävarmaa. Varmaa on anamneesi, muistelu.