Kolumni, Turun Sanomat

Isoisäni oli perinjuurinen pessimisti, muttei onneksi suhtautunut asiaan järin vakavasti. Ainakin hän suorastaan nautti lastenlastensa kiusoittelusta eikä ainakaan siitä loukkaantunut. Silti hän järkkymättä väitti olevansa Todellinen Realisti.

Todellisen realistin vastapainona maailmassa taas on idealisteja, optimisteja ja haihattelijoita; yksi ja sama henkilö voi olla tätä kaikkea. IOH-väki esiintyy kuitenkin tyypillisesti samanhenkisten ryhmänä, innoittuneena sellaisena.

Minulla litania idealistit–optimistit–haihattelijat on aktiivista sanavarastoa. Kun se on valmiiksi kielessä, se on herkästi myös mielessä: viimeksi sen on kutsunut esiin loputon keskustelu eurokriisistä ja sen syistä.

MAHDOINKOHAN OLLA realisti vai muuten vain jyvän löytänyt sokea kana, kun euroon siirryttäessä ihmettelin, miten niin erilaiset kansantaloudet voivat tulla toimeen samalla valuutalla. En tosin huomannut huolestua Kreikasta, huolehdin Suomesta.

Ja nyt sitten näyttääkin siltä, että tällä tavoin rakennetussa yhteisvaluutassa oli aimo – suorastaan ratkaiseva – annos idealismia, optimismia ja haihattelua. Yhteyden käsinkosketeltavana symbolina ja poliittisen tahdon ilmaisuna se oli niin lumoava, etteivät sen riskit mitenkään voi olla niin epähienoja, että toteutuisivat.

Kun puolestaan Matti Vanhasen hallitus päätti laskea alkoholiverotusta, julkisuuteen kerrottiin jotakin sen tapaista, että nyt luotetaan siihen, että suomalaiset käyttäytyvät fiksusti ja valistetusti. Realistin leuka loksahti: tähän asti hinnan alentaminen on aina parantunut saatavuutta, mikä on aina lisännyt haittoja. Mistä nyt tämä uusi ihanuus?

No, ei mistään. Samasta ongelmasta on uutisoitu viimeksi tässä kuussa. Kun alkoholin kulutus ja haitat sen kuin kasvavat, ei oikein keksitä muuta konstia kuin yrittää vaikeuttaa saatavuutta. Niin kuin vaikka hinnalla. Optimistinen ja idealistinen ajatus hillityistä juomatavoista on toistaiseksi haihattelua.

Ihanteellisuus on sangen ihanaa. Se on myös tarpeellista, koska se avaa horisonttia ja esittelee mahdollisuuksia, joita arkirealismista ei lainkaan joi johtaa. Katteeton optimismi ei kuitenkaan ole suloista eikä haihattelu jotenkin vain niin liikuttavaa.

YHTEISVALUUTAN PITI olla osa yhdentymisprosessia, joka loisi vaurautta ja tekisi sodat mahdottomiksi. IOH-pohjainen varomattomuus sen luomisessa uhkaa nyt tuottaa kurjuutta ja vakavasti vaarantaa yhteiskuntarauhaa.

Liberaalimman alkoholipolitiikan piti siirtää vastuuta kuluttajille, jotka olivat valmiit sen vastaan ottamaan. Tämä osoittautui idealistiseksi ja optimistiseksi haihatteluksi, joka tulosti kärsimystä. Etanolihaitat kuolemista ja sairauksista sosiaalisiin ongelmiin ja onnettomuuksiin kasvavat, kun kulutus kasvaa.

Mikä neuvoksi? Politiikan tasolla kannattaisi olla lumoutumatta ’historian tekemisestä’. Kuunnella pahanilmanlintuja, pessimistejä ja poliittisia vastustajia – ylipäätään ottaa yhtä aikaa huomioon useampia muuttujia ja suhtautua kaikenlaiseen kohokuoriseen samanmielisyyteen hellittämättömällä epäluulolla.

INHIMILLISEN KÄYTTÄYTYMISEN tasolla kannattaisi suosia pykälää synkempää ihmiskäsitystä: se tuottaisi, realistisuuttaan, valoisampaa todellisuutta.

Mutta kukapa tietää, mikä on realistista? Pessimisti-isoisäni vaati keväällä 1915 julkisesti itsenäisyyttä ja oli jo edellisenä vuonna perustamassa jääkäriliikettä. Aika optimistista, jopa haihattelevaa. Mutta tässä sitä vain ollaan, aika itsenäisessä Suomessa.