Kolumni, Turun Sanomat

Lähes puhki kuluneen vitsin mukaan seurakunnan ulkoilmatilaisuuden ilmoituksessa olisi lukenut: ”Puhuu kirkkoherra, sateen sattuessa kappalainen.”

Anna Eriksson esitti tällä palstalla toista viikkoa sitten kysymyksen arkkipiispalle: ”Minkälainen on kirkonmiehen mielestä menestynyt ihminen?” Kolumnivuoron sattuessa siihen vastaakin piispa. Kirkon mies yhtä kaikki.

Kuten kysyjä uumoileekin, menestyksen merkit eivät ole samoja kuin hyväosaisuuden. Ei ole mitenkään sattumaa, että kristikunta ei tahdo ottaa joukkoonsa menestysteologiaa. Eikä ole yllättävää, että sen alkukieli on amerikka: ”prosperity theology” tai ”health and wealth gospel”.

Menestyksen teologia tähtää ihan oikeasti siihen, että saisi ”kalleimmat autot ja parhaimmat vaatteet”. Kenneth Haginin mukaan ne nimittäin kuuluvat uskoville.

Vaikka kristityt vieroksuvat haginilaista menestysoppia, varsinkaan Vanha testamentti ei mitenkään nyrpistele vauraudelle. Opetuskertomus Jobista, ajatuskoe hyvän ihmisen kärsimyksestä, päätyy lopulta lukemiin 14 000 lammasta ja vuohta, 6 000 kamelia, 1 000 kyntöhärkäparia ja 1 000 aasintammaa. Näin palautuu onni ja menestys.

Mutta aukenee Jobille muutakin. Seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Sitä paitsi ”hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka”. Tällä Jobia siunataan.

Kirkonmiehelle tulee menestyksestä puhuttaessa väistämättä mieleen siunaus. Sanana vaikeampi, mutta asiana syvempi. Mieleen se tunkee varsinkin silloin, kun aletaan puhua ihmisistä, kaikista kasvoista. Ja siitä, mikä sinkoilee ja heijastuu jokaisesta sinusta sinuun.

Psykohistorioitsija Juha Siltalan mielestä ”katseen välityksellä tapahtuva vuorovaikutus on intiimein mahdollinen, sillä siinä ollaan tietoisia omasta itsestään ja toisesta; suurin nautinto on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin.”

Sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää – ja hyvä niin. Voisi ajatella, että sellainen ihminen on menestynyt, johon semmoinen katse on osunut. Mutta enempi vielä: sellainen ihminen on siunattu, joka osaa katsoa tuommoisella katseella.

Tuon kaltainen vuorovaikutus ei vaadi materiaalisia edellytyksiä. Tuollaisia katseita vaihdetaan yhtä paljon tai enemmänkin lastenvaunujen ja rollaattoreiden vaiheilla kuin Audien etupenkeillä.

Toisaalta pärjäämisen pelko ja tulevaisuuden huoli sumentavat silmiä. Vaikka suurin siunaus ja mahtavin menestys onkin ilmaista (katseen)vaihdantaa, vaihdantataloudessa pitää sillekin olla kohtuullinen hyvinvointipohja. Jos ei ylipäätään meinaa jaksaa, ei jaksa ihmisyyttäkään jakaa eikä ruokkia.

Anna Eriksson uumoilee, että kirkonmiehen käsitys menestyneestä ihmisestä poikkeaa niin paljon yleisestä, että ristiriita käy kestämättömäksi. Ajatus armosta saattaisi vedota, mutta tuntuu epärealistiselta. Ehkä jotenkin siihen tapaan, että kun kerran ilmaisia lounaita ei ole, siunauskaan ei osu kohdalle rahatta ja hinnatta.