Kolumni, Turun Sanomat

Menneellä viikolla Facebook tulvi vanhoja kuvia, yleensä ihmisistä itsestään. Jonkin lehtijutun virittämänä aloin tuumiskella, miksiköhän niin moni innostui juuri nyt. Teemaviikkojahan tulee ja menee.

Minulla on epämääräinen muistikuva, jonka mukaan Tommy Hellsten olisi joskus lausahtanut: ’Kun mummuni perkasi kalaa, hän perkasi kalaa.’ Ainakin mielikuvissa vanhat valokuvat ovat yhtä oikoisia. Ne kuvaavat mitä kuvaavat ja ovat mitä ovat.

Vanhan ja yksinkertaisen varalle on aina tarjolla sama vähättelevä vakioselitys. Sen mukaan taloudellisen tai yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana käännytään taaksepäin tuttuun ja turvalliseen.

Vaikka vakioselityksessä on joskus hiukan tottakin, enimmäkseen se on näennäisselitys. Sitä pitää yllä edistysusko, joka monilla elämänaloilla on epäilemättä perusteltu, mutta josta on paljon huonommin yleiseksi elämänkatsomukseksi. Kaikki ei edisty eikä etenkään ongelmattomasti.

On erityisen salakavalaa, kun saavutus ja menetys osuvat samaan kohtaan. Jälkimmäinen – siis edellisen hinta – havaitaan vasta, kun kaupat on jo aikaa sitten tehty, eikä niitä voi enää perua.

Simppeli esimerkki on kännykkä: piuhattomien yhteyksien hienouden tajuaa oitis, mutta vasta hiljakseen valkenee, ettei enää koskaan voi kokonaan olla siellä, missä on. Kännykkäpuhelun avausrepliikki kertoo olennaisen: ’Oletko pahassa paikassa?’ Mobiiliviestijän paikka on aina kyseenalainen, ja elämä siellä sun täällä.

VANHOJEN KUVIEN VIIKON suosion voi nopeasti vakioselittää regressiivikseksi nostalgiaksi, taantumukselliseksi taakse katsomiseksi. Se voi kuitenkin olla samansukuinen ilmiö kuin hidas ruoka, hidas journalismi, leppoistaminen ja vaikkapa ansaitsematon kiltteys.

Ehkä erityisesti amerikkalaisuuteen liittyvän ylettömän touhukkuuden vastavoimina noilla kaikilla on englanninkielinen alkuperäisnimi: slow food, slow journalism, downshifting & random acts of kindness. Missä pahin puute, siellä puheen alku.

Liika on liikaa. Se, joka voi maistella kaikkia keittiöitä, alkaa arvostaa hyvää kotiruokaa ylitse muiden. Kun voi olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, lumoutuu sellaisesta yksittäisestä ystävällisyydestä, joka osuu kohdalle perusteetta ja muuten vain. Määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Laatu virkistää ja ilahduttaa.

Ärsykkeiden lisäämisen ja voimistamisen tie on lavea mutta lyhyt. Mieli ei pysty virittymään samasta kuin viimeksi vaan tarvitsee samaa kokemusta varten enemmän ja uutta. Raja tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vastaan.

Vaihtoehto on aistien herkistyminen, paljon näkeminen vähässä, tarkkaavainen kuulostelu ja viipyilevä tarkastelu. Syvempi tajuaminen ja parempi ymmärtäminen. Myös keskittyminen siihen, mitä jo on, eikä siihen, mitä tavoittelee tai haluaisi saada.

LASKIAISTIISTAINA ei voi olla huomaamatta, ettei vauhdin hiljentämistä ja olennaiseen keskittymistä ole ihan äsken keksitty. Eikä Amerikassa, vaikka englanninkielisyys katu-uskottavuutta antaakin.

Huomisesta alkavan paastonajan idea on perata pois sitä, mikä ei lopulta ravitse – palata tilaan, jossa kalaa perkaava perkaa kalaa. Nähdä oman elämänsä kuva sellaisena kuin se on, fotorealistisesti.

Jättämällä pois ei suinkaan joudu ahtaalle vaan vapautuu. Eikä hidastamalla jää puolitiehen vaan huomaa olevansa nainen tai mies paikallaan. Parhaassa tapauksessa alkaa nähdä niin tarkasti, että maailma muuttuu läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi.