Kolumni, Turun Sanomat

Vatikaanissa on draaman tajua. Sunnuntaina kerrottiin, kuinka savupiippu on jo asennettu. Tästä päivästä alkaen se lykkää ensin mustaa ja lopulta valkoista savua.

Kuinka proosallinen tähän verrattuna onkaan meikäläinen ääntenlaskenta ja tulospalvelu.

Media on viime viikot horjunut kahden vaiheilla. Toisaalta on innostavaa seurata, kun valitaan maailman merkittävin uskonnollinen johtaja: katolilaisia on toista miljardia. Toisaalta uutisointi on väliin muistuttanut vanhan virsikirjan runoutta Antikristukseksi sumeilematta leimatusta paavista: ”Pettääksens’ joka maan paikkaa: Monell’ muodoll’ säätyns’ seuroill’, Kardinaalein kavalill’ neuvoill’, Munkkein menoill’, nunnain eloill’, Jesuitain jumalattomain juonill’.

Virren kirjoittaneen Olaf Svenssonin hävytöntä kielenkäyttöä selittää kirjoitusvuosi 1530: luterilaista identiteettiä oltiin vasta rakentamassa ja sitä luotiin osoittamalla, kuinka viheliäisestä joukkiosta oltiinkaan erottautumassa.

Periaatteessa – teologisesti – omille teilleen eivät kuitenkaan lähteneet luterilaiset. He väittivät pikemminkin paavilaisten poikenneen tieltä. Kunnon kirkon tuntomerkki on apostolinen usko, yhteys alkuperään. Siksi jokainen uutuuskirkko on kirkoksi vähintään vajaa tai jopa väärä. Jos luterilainen kirkko katsoisi itsensä perustetuksi vasta 1500-luvulla, se sahaisi poikki oman oksansa.

Tämän takia arkkipiispa Kari Mäkinen on istuimensa 54. eikä 31. haltija. Tästä syystä Turussa hämmästyttiin, kun ensimmäisen piispamme Henrikin jäänteenä pidetty pieni luunpalanen sijoitettiinkin katolisen kirkon alttariin Helsinkiin.

Keskustelua oikeasta jatkuvuudesta ei enää aikoihin ole käyty toista väheksyen saati herjaten. Suomen ja Ruotsin luterilaiset ja katoliset kirkot ovat käyneet läpi erilleen joutumisensa historian ja tunnustaneet toisilleen oman syyllisyytensä yhteyden hajoamiseen. Rooman uuden piispan valinta ei kirkkojen suhteita muuta.

Viikon toinen piispanvalinta on paljon ongelmallisempi. Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt järjestäytyvät lauantaina ”Suomen evankelis-luterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi” ja valitsevat itselleen piispan. Ne pitävät hiippakuntaa “itsenäisenä kirkollisena rakenteena”, muttei kirkkona eikä uskonnollisena yhdyskuntana vaan vapaamuotoisena rekisteröimättömänä yhdistyksenä.

Tästä järjestysmuodosta on tavattoman vaikea saada selvää. Periaatteessa lähetyshiippakunta perustelee olemassaolonsa suhteessa luterilaiseen kirkkoon samaan tapaan kuin luterilainen kirkko suhteessa katoliseen. Se katsoo jatkavansa sitä uskoa ja seurakuntaelämää, josta luterilainen kirkko on nyttemmin luopunut.

Käytännössä luopumisen katsotaan alkaneen siitä, kun myös naisia alettiin vihkiä papiksi. Siitä tuli viime viikolla kuluneeksi tasan kaksikymmentäviisi vuotta.

Noinkin siis ajatellaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko katsoo kuitenkin jatkavansa ihan itse Suomessa tähänkin asti vaikuttanutta uskoa ja seurakuntaelämää. Se ymmärtää olevansa nais- ja miespuolisine piispoineen ja pappeineen apostoleista asti jatkuneen kirkon todellinen perillinen.

Niinpä uuden piispan hiippakunnasta on yhtä kaikki syntymäisillään uusi kirkko.