Kolumni, Turun Sanomat

Tasan sata vuotta sitten Itävalta-Unkarissa alettiin valmistella ns. paralleeliaktiota. Vuodeksi 1918 suunnitellun aktion idea oli lyödä laudalta Saksan keisarin hallituskauden 30-vuotisjuhla. Sama vuosi päätettiin omistaa 70 vuotta hallinneelle ja rauhankeisariksi nimettävälle Franz Josefille.

Aktio on fiktiota Robert Musilin kirjasta Mies vailla ominaisuuksia. Lukija tietää sen mitä romaanihenkilöt vielä eivät: seuraavana vuonna syttyy maailmansota. Sitä paitsi Itävallan keisarikin kuolee jo 1916.

Tuon eurooppalaisen sielun syväluotauksen palautti Facebook-päivityksellään mieleen dosentti Petri Järveläinen, Suomen filosofisista teologeista varmaankin teräväreunaisin.

Paralleeliaktio näyttäytyy niin pöljänä ja ponnettomana nimenomaan siksi, että sen ponsi oli tyystin menneestä ja romahtamaisillaan olevasta maailmasta. Kakania – niin kuin keisarillista ja kuninkaallista valtiota epäkunnioittavasti nimitettiin – ”enää vain jotenkin oli ja eli vanhasta tottumuksesta”.

Toisaalta oli aivan varmasti kysymys nousevan ja toisenlaisen todellisuuden kieltämisestä. Toisaalta ”vastausta vaille jääneitä kysymyksiä oli siihen aikaan satamäärin, toinen toistaan tärkeämpiä. Ne olivat ilmassa, ne polttivat jalkojen alla. Aika liikkui.” Ongelmallista oli, että ”ei vain tiedetty, minnepäin se oli menossa”.

VUODELLE 2017 on oikeasti tiedossa rinnakkaistapahtuma: uskonpuhdistuksesta on kulunut 500 vuotta ja Suomen itsenäistymisestä 100. Näitä kun valmistellaan, eletään aikaa, jolloin lähes kakanialaisen epätietoisina ei oikein osata ”erottaa sitäkään, mikä missäkin on päälläpäin ja mikä alla, mikä se kulki eteen- ja mikä taaksepäin”.

Siksi tilataan näkyjä ja näkemyksiä pekkahimasilta ja siksi ihan oikeasti palkataan ajatteluavuksi personal thinkereitä – toisin kun Reetta Meriläinen menneellä viikolla otatteli (HS 9.4.).

Kun kehityskulkujen jatkuvuuteen ei voi perustellusti enää luottaa, se kriisiyttää yhtä aikaa kaksi olemisen tapaa. Pohja putoaa sekä yksinkertaiselta edistysuskolta että simppeliltä olemassa olleeseen luottamiselta.

Kukapa voisi välttää kokemusta, että mitä enemmän vakuutetaan asioiden olevan hallinnassa, sitä vähemmän siitä vakuuttuu.

Kun Mies vailla ominaisuuksia ilmestyi, kävin kuuntelemassa Georg Henrik von Wrightiä. Hän rinnasti Musilin Ludwig Wittgensteiniin. Kumpikin oli hänen mukaansa syvästi juurtunut johonkin, joka täydellisesti revittiin irti juurineen.

Musil saattoi nuolla haavojaan ironisemmin, Wittgenstein puolestaan huomautti suoraan, ettei ole mieletöntä uskoa tieteen ja tekniikan aikakauden merkitsevän ihmiskunnan lopun alkua.

Vuoden 2017 rinnakkaistapahtuma kaipaa – tai vaatii – sekä valtiolta että kirkolta kahtalaista. Toisaalta musililaista haikeanironista irtipäästämistä, toisaalta wittgensteinilaista ymmärtäväistä kiinnipitämistä. Ihana aika ei nyt vain ole edessä eikä takana.

IHANUUS EI YLIPÄÄTÄÄN ole ajan funktio: hyvää ja huonoa, katkaistavaa ja jatkettavaa, toivottavaa ja kartettavaa, oikeaa ja väärää ja muita semmoisia ei voi arvioida vai aikajanalle sijoittelemalla.

Ihanan ajan koitto tavataan nykyään nähdä luovan tuhon tuolla puolen. Paralleeliaktiosta teki niin absurdin tuloillaan oleva tuho. Mitä se sitten loikaan, hinta oli ennennäkemätön.

Tuhosta ei ole epäselvyyttä, kun se tapahtuu. Luomisesta ei koskaan tiedä, onko se tapahtuakseen. Vuonna 2017 nähdään, josko näemme jo tarkemmin ja juhlimme syystäkin.