Kolumni, Turun Sanomat

Omaa aikaansa on hankala ymmärtää, kun on niin kovin sen sisällä. Kukapa sen tietää, mutta luulen tämän kuun alussa lukeneeni kaksi juttua, jotka selventävät tiettyä epäviihtyvyyden kokemusta.

Peräkkäisinä päivinä Kari Salminen kirjoitti ensin traditionalismista (TS 5.6.) ja sitten Mikko Salmela ja Johanna Sumiala pelosta ja vihasta kilpailuyhteiskunnassa (HS 6.6.). Kumpaisetkin kirjoittajat malttoivat olla kärjistämättä siinä määrin, että olisi alkanut lyödä vastaan.

Salmelan ja Sumialan mukaan kilpailu on tunkenut kaikkialle. Kilpailuyhteiskunta ei hellitä silmänräpäykseksikään eikä kansainvälinen kilpailukyky ole hetkeäkään vaarantumatta. Kaikkien kilpailu kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa tuottaa syvällistä turvattomuutta: ”Kaiken yllä leijuu epäonnistumisen uhka, pelko ja häpeä.”

KUN SUURIN OSA meistä ei voi voittaa loputonta keskinäistä menestyskisaa, sille alkaa vähitellen antaa piutpaut. Vaikka eliitin kilpailupuhe sen omissa korvissa kaikuisikin järkiperäisenä kehotuksena tuottaa yhteiskuntaan materiaalista jaettavaa, sen on ajan mittaan yhä vaikeampi löytää laajaa ja syvää kaikupohjaa.

”Pelon kulttuurissa mielekkyyden, itsetunnon ja ylpeyden lähteitä ryhdytään etsimään kansallisuuden, kielen, sukupuolen ja muiden pysyvinä pidettyjen asioiden ympäriltä”, toteavat Salmela ja Sumiala. Kun kilpailu uhkaa omanarvontuntoa eikä rakenna sitä, kaipaa jotakin muuta, jotta kehtaisi katsoa itseään peilistä.

Itse kullakin on jo mielessä liuta varoittavia esimerkkejä joko pelkästään epärealistisista tai sitten myös epäystävällisistä yrityksistä palata menneeseen. Salminen on otsikoinut artikkelinsa Perinne on paras ja osoittaa, että sen suuntaisesti kokevien joukko on tavattoman monenkirjava. Osa kammottaa, mutta osa haastaa aikaansa hyvin kysymyksin ja mielenkiintoisesti.

YHTEISKUNTARAUHAN – ja ihan vain ihmisten koetun onnellisuuden – vuoksi onkin perusteltua kiinnittää huomiota identiteettiin ja sen jatkuvuuteen. Harva kun jaksaa koota minuutensa yhä uudestaan ja harvallapa on siihen voimaa ja voittajan eväitä. Tarvitaan jotakin, joka on annettua eikä vaadittua. Lahja eikä tehtävä.

Kristillinen traditio on identiteettiä kannattelevana tekijänä kiinnostava ja poikkeuksellinen. Minuutta ei kuulu rakentaa taistelemalla sitä uhkaavia ryhmiä tai voimia vastaan: ei niinkään tehdä vastarintaa edes pahalle, vaan sitä enemmän kehotetaan hyvään.

Kristitty ei sido identiteettinsä jatkuvuutta paikkaan, kieleen, tapoihin eikä kulttuuriin, vaan rakkaudeksi miellettyyn pysyvään persoonasuhteeseen Jumalan kanssa. Kun oikeamieliseksi uskottu Jumala myös on armollinen eikä muuksi muutu, kristityn ei ole tarpeen hävetä eikä pelätä. Ja kun on mitä on, ei myöskään ole mieltä uhota tai uhata.

KIRKOLLE LYKÄTÄÄN usein perinnepoliisin roolia, jos kohta Salminen huomauttaakin, että uudesta traditionalismista kristillinen aines usein kokonaan puuttuu. Ties vaikka se puuttuisi myös siksi, että kristillinen perinnetietoisuus on noin omaperäistä ja itsepäistä.

Harkitusti laadituissa rukouksissakaan ei suin päin rynnätä pyytämään jotakin, vaan ensin muistellaan. Tätä kutsutaan anamneesiksi: palautetaan mieleen, mitäs hyvää Jumala onkaan ennen tehnyt. Tradition ydin on Jumala-suhteen jatkuvuus ja juuri sen ylläpito; dialogisesta suhteesta voi seurata radikaalejakin irtiottoja perinteisistä ajatustottumuksista ja ryhmäidentiteeteistä. Miksei uusistakin.

Taantumusrintamaan ei uskonnollista uskoa kannata ottaa. Se olisi potentiaalinen karkuri, koska elämäntunnon jatkuvuus rakentuu vallan toisin.