Kolumni, Turun Sanomat

Vaikka kesällä olisikin hyvä viedä myös pää muun ruumiin mukana lomalle, pientä filosofeeraamista ei voi välttää. Etenkään, jos lukee lehtiä.

Vältä lehtiä, ellet halua ajatella. Niissä on paljon mielenkiintoista, ajatuksia herättävää ja jopa jo kertaalleen ajateltuakin.

Jäin jo jonkin aikaa sitten tuumaamaan kaupunkitoimittaja Marja Salmelan (HS 20.6.) juttua kaupunkirakenteen tiivistämisestä. Hän näki siinä monenlaisia etuja eikä varmaankaan suotta. Ilmastonmuutoksen hallintaa ja rahan säästöä muun muassa.

Mikäs siinä. Mutta tämä yllätti minut: ”Jatkuvasti kasvavien asumiskulujen vuoksi työntekijöillä jää käteen vähemmän rahaa vapaa-ajan huveihin, kuten lomamatkoihin.”

Kuten lomamatkoihin. Älkäämme siis liikkuko työmatkoilla, koska semmoinen on ilmastolle pahaksi. Lähtekäämme sen sijaan lomamatkoille. Tuskin jalkapatikassa kuitenkaan.

Lomamatkat ovat siksikin kiinnostavia, että New Yorkia lukuun ottamatta ne harvoin suuntautuvat tiivistys- ja täydennysrakentamisen malliesimerkkeihin.

Jospa rahaa ja ilmastoa kulutetaankin lomamatkoihin myös siksi, että omaa arkiympäristöä vanhempi, matalampi, avarampi – tai vihreämpi ja sinisempi – friskaa mieltä niin mukavasti?

Lomamatkan suunta ja pituus on kaiken kaikkiaan kiinnostava juttu. Yhä suositumpaa on lentää sinne, mistä ei ennen mitään tiennyt, uuteen ja kauas.

Mikä ettei ja miksei. Silti minusta on hienoa tehdä reissuja suhteellisen lähelle ja matkustaa sisälle muistiin, oman tai kansakunnan. Kunhan sellainen tarjoiltaisiin englanniksi, siitä voisi tulla jopa trendikästä.

Aivan selvästi tässä on kysymys jostakin, joka on sukua slow foodille ja ylipäätään downshiftaamiselle. Silkkana kansallisena ilmiönä siitä ei tule mitään.

Kun toimituspäällikkö Hannu Pulkkinen (HS 13.7.) vie perheensä kansallismaisemaan Ukko-Kolin laelle, ”lapset pistävät ankarasti vastaan ja vaimonkin ilme on synkkä”. Alas tullessa isä päättää, että tämä oli sitten tässä teidän kanssanne. Minnekään en teitä vie.

Ja jälleen kerran kysymys on liikenteestä ja tietoliikenteestä. Kun kaikkialla voi käydä, ja kaikkea voi katsella paikalla käymättäkin, omaan ei oikein saa otetta.

Kolia kummoisempia paikkoja on maailma täynnään. Sen erityisyys vaatii tiettyä historian tajua ja jatkuvuuden ymmärrystä sekä näiden värittämää estetiikkaa.

Joitakin maailman ihmeitä koen kaukomailla minäkin nähneeni, rahaa säästämättä ja ilmastoa säälimättä. Silti minua puhuttelee yhä enemmän kaikenlainen semmoinen, mitä tämä kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt on saanut tuotetuksi. Oli se sitten materiaalista tai henkistä tai vaikkapa kulttuurimaisemaa.

Kun Åbo Underrättelser toteaa, että livet är lokalt, se ei suinkaan suosita nurkkakuntaisuutta saati yllytä ksenofobiaan. Elämä nyt vain on paikallista: ihminen on kosketettavimmillaan siinä ainoassa paikassa, missä hän kulloinkin on.

Paikallisuuden syvempi kokeminen on kiinnostava vaihtoehto kaiken maailman kokeilemiselle. Se voi säästää paitsi rahaa myös hermoja ja paitsi ilmastoa myös kulttuuriperimää.

Juu, ei meillä ole tälle kesälle ulkomaanmatkasuunnitelmia. Mistä muuten arvasit?