Kolumni, Turun Sanomat

Tänä kesänä filosofeerattiin. Ensin polttopisteessä olivat kansalaistottelemattomuuden edellytykset, sitten aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvät eettiset ja kulttuuriset kysymykset. Puheenvuoroja eutanasiasta käytettiin tuskin nimeksikään, vaikka se oli yksi kuohuja nostattaneen puheen teemoista.

Eri tutkimusten mukaan ainakin 70 prosenttia suomalaisista kannattaa eutanasiaa. Kristillisten kirkkojen kanta on tyypillisesti tiukka ei. Elämällä on itseisarvo eikä siitä pidä tehdä laatuarvioita. Ei varsinkaan sellaisia, joissa huonolaatuisuus johtaa elämän lopettamiseen.

Vaan jos seitsemän kymmenestä kannattaa eutanasiaa, matematiikka kertoo, että sen puolella on yli puolet myös oman kirkkoni jäsenistä. Puuttumatta nyt siihen, kuinka tarkkaan harkittu itse kunkin kanta on.

ITSE OLEN yrittänyt jonkin verran lukea, kuunnella, keskustella ja ajatella. En voi olla vaikuttumatta – tosin vielä vakuuttumatta – siitä, että saattohoitokodin ylilääkäri Juha Hänninen on vuosien jälkeen siirtynyt vastustajasta kannattajaksi, vaikkakin tarkoin ehdoin. Hänen kanssaan olen vaihtanut ajatuksia pariinkin kertaan. Jos laki sallisi eutanasian, soisin päätöksenteon olevan hänenkaltaistensa käsissä.

Kristillisten kirkkojen kielteistä kantaa voidaan perustella kymmenestä käskystä viidennen tappamiskiellolla. Raamattuargumentaatio johtaa kuitenkin helposti takapotkuun. Se, jolle Raamattu ei ole mikään auktoriteetti saati pyhä kirja, veisaa viis sen käskyistä.

Joskus 1990-luvun alkupuolella kysyin utrechtilaiselta professorilta, miksi hänen mielestään eutanasiakäytäntö on ensin edennyt juuri Hollannissa. ”Siksi, että eutanasiaa vastustettiin Raamatun käskyihin vedoten.” Professorin mukaan kävi jopa niin, että uskonnoton koki oikeaksi kannattaa eutanasiaa nimenomaan siksi, että olisi Raamatun kanssa eri mieltä.

Luterilaisessa kirkossa oikeaa ja väärää haarukoidaan olennaisesti toisin. Raamattu on ennen muuta uskon kirja, joka on sitä tärkeämpi, mitä vahvemmin se ”ajaa Kristusta”. Kristus on puolestaan Vuorisaarnassa tiivistänyt: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän heille, tehkää se heille. Tämä on laki ja profeetat.”

TÄMMÖISEN KRISTUS-KESKEISEN raamatullisuuden tulos on kultaisen säännön etiikka. Siitä seuraa ainakin kaksi mielenkiintoista juttua.

Ensiksikin on mahdollista keskustella oikeasta ja väärästä yhteiseltä pohjalta kaikkien niiden kesken, joiden mieltä kultainen sääntö on oikea. Monien mielestä on, uskonnollisesta tai uskonnottomasta vakaumuksesta riippumatta.

Keskustelu vaikkapa kansalaistottelemattomuudesta ei kierrykään kysymykseksi kilpailevasta uskonnollisesta laista, vaan kaikkia koskevaksi pohdinnaksi siitä, toteutuuko oikeus tosiaan oikein säädettyjen lakien noudattamisen summana vaiko ei.

Toiseksi kultainen sääntö työntää jokaisen moraalisen subjektin paikalle. Etiikkaa ei voi tarkistaa lakikirjasta. Joskus tämä nostaa riman aivan uusiin korkeuksiin: laki ei läheskään riitä oikeuden toteutumiseksi. Joskus taas armo käy oikeudesta, sääntöä ei sovelleta ja tehdään olosuhteisiin nähden perusteltu syyttämättäjättämispäätös.

Tunnustaudun kultaisen säännön etiikkaan. Pidän ihmisarvoa hinnoittelemattomana ja laatuneutraalina. Ja eutanasiaan nähden olen edelleen yhtä epäluuloinen ja keskustelunhaluinen kuin vuosi sitten siitä viimeksi kirjoittaessani.