Kolumni, Turun Sanomat

Emerituspiispa Kalevi Toiviaisen artikkelista ihan muuta etsiessäni osui silmääni, että tunnettu ortodoksiteologi Paul Evdokimov oli joskus tokaissut luterilaisuuden tehneen kirkosta koulun. Tämä osui myös sydämeeni, epämiellyttävästi. Toiviainenkin jatkaa: ”Onko luterilaisuuden päähänpinttymä se, että kaikki pitää ymmärtää ja selittää?”

Koulukristillisyys toimi aikansa – ja opetti siinä sivussa kansan lukemaan, mikä on yksi kirkon suurista lahjoista koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Puhdasoppisella 1600-luvulla opeteltiin katekismusta ensin ulkoa ja sitten lukemaan sitä sisältä.

Tähän ei suinkaan ollut tarkoitus jäädä, mutta siirtymä omaehtoiseen oikeaoppiseen uskoon ei oikein ottanut onnistuakseen. Siirtymän sisäelimestä toiseen, aivoista sydämeen, toteutti ensin sivistyneistö.

RUOTSIN LUHISTUNEEN suurvallan valtioideologiaksi suitsittu koulukristillisyys korvautui kartanopietismillä. Eliitti kysyi, mihin tässä katastrofissa voi toivonsa panna ja mikä ihmisen pelastaakaan.

Suurvalloista on viimeksi romahtanut Nokia. Ilmastonmuutosluokan täystuhot ovat vasta nousemassa taivaanrantaan. Suomalaisessa sivistyneistössä on kuitenkin jo jonkin aikaa ollut nähtävissä projekti, jolle en voi olla antamatta nimeä ”paluutietä etsimässä”.

Sanat ovat kartanopietismiä hiukan nuoremman runoilijan Anders Odheliuksen (1718–73) virrestä: ”Herra suuri, olen tässä alla vaivan vaikean: paluutietä etsimässä orjuudesta maailman.”

Ehkäpä haussa on ennemminkin vaihtoehto merkityksistä tyhjenneelle kulttuurille kuin vaikutusmahdollisuuksien katoamiselle, orjuudelle? En minä tiedä: minusta ”paluutie” on kuitenkin oiva nimi prosessille, jossa ikiaikaiselta kristinuskolta jälleen kysytään, mikä se oikein on ja mihin siitä oikein on.

JOTAKIN OIREELLISTA on siinä, että kolmen tuoreen uskontoa käsittelevän veitsenterävän kirjan neljästä kirjoittajasta kolme neljästä ”palaa” edellisten sukupolvien etäteiltä. Kristinusko oli lakannut olemasta ymmärryksen horisontti jo ennen Anna Kontulaa, Antti Nyléniä ja Tuomas Nevanlinnaa. Vain Jukka Relanderilla Taivaan isä oli osa arkea ”kuin perunamuhennos”.

Mistä ei voi puhua, Tunnustuskirja ja Uskon sanat eivät edusta katekismuskristillisyyttä eivätkä hyödynnä vakiintunutta hengellistä kielenkäyttöä. Voisin setämäisesti todeta, että siitä huolimatta niissä on oivallettu olennaista. Mutta oivallusten edellytys onkin juuri siinä, etteivät mieli eikä kieli ajaudu vanhoihin uriin.

Maalaispapin päiväkirjassa Georges Bernanos toteaa Torcyn kirkkoherran suulla: ”Kristinusko oli päästänyt maailmassa irti totuuden, jota mikään ei voinut enää hillitä… se pakottaa sinut yhdistelemään sanoja, jotka räjähtävät pienimmästäkin kosketuksesta.” Runsas toisto on kuitenkin poistaakseen ladatuista sanoista sytyttimet, mikä tekee niistä vaarattomia. Ja sen myötä voimattomia.

Kontulan viitoittama paluutie on via mystica; ”minän” ja ”Asta-tädin” keskustelu kulkee lähinnä kristikunnan itäisen perinteen reittejä. Nevanlinnan ja Relanderin älyllinen dialogi taas paljastaa, ettei kristinusko oikein istu ”uskonnon” lajityyppiin. Kristitty istuu uhrien ja rituaalien raunioilla, mutta samastuu radikaalisti uhriin. ”Kun uhraaminen lakkaa, armo jää.”

KATEKISMUKSET, VANHAT ja uudet, ovat kyllä harkittuja ja viisaita. Silti harvan paluutie kulkee niiden läpi: niitten ei koe riipaisevan, ne ovat niin kovin valmiita. Niiden paikka on kauempana uskon tiellä, kun taas paluureitin alkupää on avoimempi: ”Uskon kutsu on kuin keskeytetty lause, jota meidän täytyy jatkaa teolla” (Nevanlinna).