Kolumni, Turun Sanomat

Seurasi sitten mitä mediaa tahansa, viime kuussa sai lukea ja kuulla, että parissa vuosikymmenessä puolet tai kolmannes töistä katoaa. Syynä on yhäti kehittyvä tietotekniikka ja lisääntyvä automaatio.

Optimistisesti voidaan ajatella, että käy kuin ennenkin. Kysymyksessä on ns. luova tuho, joka kyllä ensiksi tuhoaa, mutta sitten luo. Tehottoman, tuottamattoman ja aikansa eläneen pitää luhistua, jotta uudelle ja paremmalle olisi tilaa.

Tähän asti näin näyttääkin käyneen. The Economist muistelee laajassa pohdinnassaan John Maynard Keynesiä, joka vuonna 1930 oli huolestunut ”uudeksi taudiksi” nimittämästään teknologisesta työttömyydestä. Enimmäkseen suotta. Uusia töitä syntyi vanhojen tilalle suhteellisen nopeasti.

Economistin artikkelin otsikkokuva väläyttää kuitenkin toisenlaista mahdollisuutta. Siinä pukumies surffaa nollista ja ykkösistä muodostuvan aallon harjalla. Rantakaupungissa niin punaiset kuin valkoisetkin hahmot ryntäävät tsunamia pakoon. Kuva ennakoi tuhon nyt olevan luovuutta varmempaa.

Tähän asti työ, toimeentulo ja elämän mielekkyys ovat piirtyneet tiiviiksi kolmioksi. Jos työstä suuri osa katoaa ja uutta ei digitaalisessa vallankumouksessa enää synnykään niin kuin ennen, miten tullaan toimeen ja miltä elämä maistuu?

Huonoja vastauksia ovat ”hädin tuskin” ja ”ei paljon miltään”. Ne kielivät sellaisesta turhautumisesta, joka ennemmin tai myöhemmin rikkoo yhteiskuntarauhan.

Töitten massiivinen haihtuminen on kuitenkin tällä kertaa osumassa siistiin sisätyöhön, joka on ominaista keskiluokalle. Keskiluokan vahva lepokitka ja hötkyilemättömyys pitää yhteiskuntia koossa: mitä ohuempi ja uhatumpi keskiluokka, sitä arvaamattomampi kehitys.

Jos on hyväksyttävä, että digiteknologian aallolla ratsastavalle eliitille kasautuu varallisuutta ennennäkemättömästi, on myös saatava aikaan systeemi, jolla vaurautta jaetaan laajalle. Ellei toimeentuloa enää anna työ, jokin muu järjestelmä sitten. Jokin kansalaispalkan tapainen?

Vaan entäs elämän maku? Samaiset Oxfordin yliopiston tutkijat, joiden mielestä noin puolet töistä katoaa, olettavat sellaisille töille todennäköistä tulevaisuutta, jotka liittyvät mieleen, merkityksiin ja terveyteen.

Puhelinmyyjät, kirjanpitäjät ja kiinteistönvälittäjät ovat mennyttä eivätkä edes liikennelentäjät ole turvassa. Sitä vastoin kuntoutusterapeutteja, hammaslääkäreitä, urheiluvalmentajia tai toimittajia ei digitalisoida.

Kuinka ollakaan, tulevaisuuden ammattien kapeassa kärjessä on myös pappi. Kun puhelinmyyjien häviämisen todennäköisyys on liki varma 0.99, papiston kohdalla se on minimaalinen 0.008.

Kiitoksia vain. Vanhasta ja Uudesta testamentista käykin kelle tahansa ilmi, että juutalais-kristillinen elämäntulkinta on aina ollut vahvimmillaan juuri yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa murroksissa, vallan ja varallisuuden uusjaossa. Kristinusko on kriisiuskonto, joka katsoo vallan ja varallisuuden läpi.

Jotta papilla on vastaisuudessakin paikkansa, hänen työnsä tulee avata elämän mieltä ja merkitystä sellaisessa maailmassa, jossa työ ei sitä ole tuottaakseen. Ja jossa työ ei välttämättä anna toimeentuloakaan.

Puhelinmyyjien ammattimielikuvaa rasittaa oman asian jankkaaminen toista osapuolta kuuntelematta. Ellei papeilla olisi sen suurempaa kykyä vuorovaikutukseen, heitäkään ei enää kaivattaisi.

Jos taas papeilla on käsitystä siitä, ”miten löytää elämän mieli maailmassa, joka menee päin helvettiä”, ilman heidän työtään ei voi tulla toimeen. Onneksi sellaisia piisaa.