Kolumni, Turun Sanomat

Epikuros ihmetteli jo 2300 vuotta sitten, miksi maailmassa on pahaa, jos kerran Jumala on hyvä ja kaikkivaltias. Sittemmin kymmenet kristittyjen sukupolvet ovat tuskailleet saman kärsimyksen ongelman kanssa.

Oli onnen aika sitten mennyt paratiisi tai tuleva taivas, kärsimys ei sinne kuulu. Sama pätee kaikenlaisiin tulevaisuusutopioihin ja ihanneyhteiskuntiin.

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) on poikkeus. Siitäkin kärsimys tosin on siivottu pois, mutta tuloksena on käänteinen utopia, dystopia. Takakansitekstin mukaan ”vaikeudet on lopullisesti voitettu, ihminen tuhottu”.

Kärsimystä ei uudessa uljaassa maailmassa tosiaankaan ole – tyytyväisyyden tai jopa onnellisuuden varmistaa kaikille jaettava huume soma. ”Ei mitään rasitusta hengelle eikä lihaksille. Seitsemän ja puoli tuntia kevyttä työtä, joka ei kuluta voimia, ja sitten soma-annos ja pelejä ja rajatonta parittelua ja tuntokuvia. Mitä muuta he voisivat vaatia?”

Systeemin ulkopuolelta löytynyt Villi ei kuitenkaan oloudu vetiseen mukavuuteen. Hän kertoo kaipaavansa Jumalaa, runoutta, vaaraa, vapautta, hyvyyttä ja – syntiä. Uuden maailman ohjaaja päättelee: ”Te siis vaaditte olla onneton.”

”Puhumattakaan oikeudesta tulla vanhaksi ja rumaksi ja voimattomaksi, oikeudesta sairastaa kuppaa ja syöpää, oikeudesta puutteelliseen ravintoon, oikeudesta käydä töihin, oikeudesta alituisesti pelätä, mitä huomispäivä tuo mukanaan, oikeudesta sairastua lavantautiin, oikeudesta joutua kaikenlaisten sanomattomien tuskien kiduttamaksi.”

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Villi toteaa: ”Vaadin kaikkea, mistä puhuitte.”

Huxley osoittaa, että kärsimyksen voittamisen hinta voisi olla ihmisyyden häviäminen. Silti olisi aivan tökeröä väittää, että kärsimyksen ongelma olisi tällä ratkaistu. Ongelma on ratkaisematon. Ellei olisi, me tietäisimme sen jo, eikä ongelmaa olisi.

Ei ole mitään kärsimyksen logiikkaa, joka olisi hyväksyttävissä. Niinpä myös pitkäperjantaina silmien eteen nostettava Kristuksen risti on ristiriitainen merkki ja kuva. Ei se mitään selitä, mutta siihen katsominen on osoittautunut luvuttomille kärsiville käänteentekeväksi.

Miten niin? Esseisti Antti Nylén suosittaa selvennykseksi Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen Juhani Rekolan (1916-86) kirjoituksia: ”Huutavin tarve on niille lukijoille, jotka eivät oikein taida edes hylätä kristinuskoa, ristiä, koska ovat unohtaneet, mikä se oli.”

Rekolan tutkiskelu Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun on äskettäin julkaistu uudelleen kirjassa Ilo pimeydessä. Ristin ja kärsimyksen suhteen Rekola on tinkimätön realisti: ”Jeesus kamppaili toivottoman taistelun elämää tuhoavien turmiovaltojen kanssa. Ne voittavat myös meidät.”

Vasta ”tuhon täydellisyyteen sisältyy pelastus”. Kun maailma kerran on sellainen kuin se on, utopioilla sitä ei muuteta eivätkä ne auta kestämään eivätkä jaksamaan. Rekola toistaa toistamistaan: ”Tässä maailmassa me elämme. Tässä maailmassa me kuolemme.”

Kun kärsimyksen logiikkaa ei ole ja kun kärsimyksestä päästään voitolle vain tappiossa, olen pitkäperjantaisin enimmäkseen käynyt vain Kristuksen kuolinhetken hartaudessa. Siinä ei yritetä selittää mitään. Siinä nyt vain on kokeakseen, että jokin armoksi nimitettävä on alittamaton.

Filosofi ja mystikko Simone Weil ilmaisee tämän epäloogisen ja jo apostoli Paavalin ristin hullutukseksi nimittämän syvälohdutuksen mysteerin tiiviisti: ”’Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?’ Siinä on varsinainen todiste kristinuskon jumalallisuudesta.”