Vierasvara

Oletetaanpa niinkin radikaali tilanne, että siinä lauletaan virrestä 571 jopa neljä säkeistöä. Ensimmäisessä mainitaan sana ’siunaus’, tosin vain auringon lämmön. Toisessa puhutaan Jumalan hyvyydestä.

Kolmannen säkeistön Herran kansa kiittää Luojaansa, armon Herraa. Neljännessä koko lailla suoraan rukoillaan jaloa Jeesusta Kristusta, sydänten valoa.

Keitä onkaan paikalla suvivirren viimeisten sävelten kaikuessa? Milloin kukin poistuu – vai onko pakko?

Ensimmäisessä säkeistössä ei ole mitään erityisen uskonnollista; hädin tuskin se edustaa edes ns. kansalaisuskontoa. Toista värssyä uskonnoton ei olisi voinut kirjoittaa, mutta muslimi tai juutalainen ihan hyvin.

Vielä kolmaskaan säkeistö ei ole nimenomaan kristillinen, mutta neljännen Jeesus-käsitykseen yhtyy vain kristitty. Juutalainen ei taivu siihen, että Jeesus olisi Kristus, siis Messias. Muslimi kyllä tietää Koraaninkin (3:44) puhuvan Jeesuksesta Messiaana, muttei katso voivansa osoittaa pyyntöjään hänelle.

Ulosmarssijärjestys olisi siis seuraava: ensimmäisen säkeistön jälkeen uskonnottomat, harkinnanvaraisessa kohdassa sen jälkeen monijumalaisten uskontojen edustajat ja kolmannen jälkeen muut Abrahamin lapset kuin kristityt.

Näin kai se menisi, jos vaihtoehtoja olisi vain kaksi. Kun jossakin tilassa näyttäytyy itselleni vieras uskonto, joko poistun tai joudun sitä harjoittamaan. Tämmöinen kahtiajako vain on elämälle täysin vieras.

Kirkkososiologian dosentti Tapio Lampinen päivitti taannoin facebookissa: ”Olen ollut Soka Gakkain vieraana, olen käynyt läpi rituaalin hindutemppelissä (maitoa en juonut), olen vieraillut shinto-, buddha- ja hindutemppeleissä, synagogissa, moskeijoissa ja mormonitemppelissä, eri uskontojen hautausmailla, zoroastrienkin. En ole loukkaantunut, en ole kokenut tilanteita epämiellyttävinä. Uskoani ne eivät ole horjuttaneet, maailmankuvaani kylläkin avartaneet.”

Eipä minuakaan ahdistanut, kun joulukuussa olin – useiden muiden kristittyjen ohella – sytyttämässä hanukkakynttilöitä synagogan pihalla. Päinvastoin olin hyvin otettu moisesta kohteliaisuudesta. Sain olla vieraana ja jopa kunniatehtävässä. Hetkeäkään en kuvitellut harjoittavani juutalaista uskontoa.

Avainsana onkin ’vieras’. ’Vieraanvaraisuus’ voidaan tulkita kaksimerkityksisesti. Toisaalta vieraanvaraisuutta osoittava tarjoaa toiselle omaa hyväänsä. Toisaalta hänellä on varaa jättää vieraaksi, antaa toisen olla toinen. Vieraan ei edellytetä meikäläistyvän. Vierasta ei vaadita muuttumaan perheenjäseneksi.

Itselle vierasta uskontoa voi siis olla pakenemattakin. Oman kirkkoni piispainkokous antoi viime vuonna opastusta uskontojen kohtaamisesta kirkollisissa toimituksissa. Ote ei ole rajaava, vaan vieraanvarainen.

Kohti pyhää –vihkosen mukaan kristitty voi vierailla toisen uskonnon rituaaleissa, olla läsnä ja tarkkailla kunnioittavasti. Ei se tartu, sekaan vaan. Läsnä oleminen ei vielä merkitse osallistumista tai uskonnon harjoitusta. Sama toimii kääntäenkin: kristityt voivat pyytää toisten uskontojen edustajia vieraiksi omiin palveluksiinsa. Tartuttamatta.

Uskonnoton yhtenäiskulttuuri tarjoaa juhlaperinteen maallistamista ratkaisuksi siihen, ettei kukaan joutuisi harjoittamaan jotakin uskontoa vastoin vakaumustaan. Realistisempaa ja käytännöllisempää on pitää vieraana ja olla vieraana. Siksi myös vaikkapa koulun yhteinen juhla voi sisältää itselle vieraita traditioita ilman, että niiden ajaksi täytyisi lähteä pois tai että niiden takia juhlaa ei voisi kokea yhteiseksi.