Kolumni, Turun Sanomat

Tiedetoimittaja Jani Kaaroa on jäänyt askarruttamaan filosofi Samuel Schefflerin kirja Death and Afterlife. Kokisimmeko elämän mielekkääksi, jos tietäisimme olevamme viimeiset ihmiset (HS 28.5.)?

Kaarosta ei. Jonkin kirjan tai elokuvan virittämänä olen aikoinani havahtunut samaan. Eläminen olisi jollakin mieltä koettelevalla tavalla toisenlaista, jos siitä puuttuisi yhteys ja jatkuvuus.

”Mik’ on ilo rikastua, rakastua kaupungisa katoovas’”, ihmetteli Juhana Cajanus virressään vuonna 1683. Sekä aineellinen että aineeton hyvä kyseenalaistuvat, kun kulttuuri sammuu ja konteksti putoaa pois.

Kysymys on ennen muuta koko ihmiskunnasta ja sen tulevaisuudesta. Jotakin vastaavaa kuitenkin koetaan ja on koettu myös suppeammissa yhteyksissä. Eikä pelkästään ajassa eteenpäin.

Vanhan testamentin ihmisten suuri ongelma oli lapsettomuus. Kysymys ei ollut vain toteutumattomasta sosiaaliturvasta. Kun Abraham haikeana toteaa, että ”palvelijani saa periä minut”, hänen alakulonsa ei kohdistu vain perintöön vaan myös perinteeseen. Sukutraditio on katkeamassa ja osakulttuuri murtumassa.

Vaikka ihmiskunta kuinka jatkaisi olemassaoloaan, olisi jotenkin haikeaa olla itse sitä jollain tavoin maustamatta tai ties vaikka rikastuttamatta. Ikään kuin ei jatkuvuutta olisikaan, ellen tunnista, että minulla on omaa osuutta siihen.

Tämmöisessä länsimaailmassa paikkansa tunnistamista vaikeuttaa, ettei oikein hahmota, missä sitä mukana onkaan. Jean-François Lyotard näki tarkasti, kun totesi ”suurten kertomusten” loppuneen. Ihmiskunta voi kyllä edelleen olla möllöttää, mutta vailla yleistä edistysuskoa tai ylipäätään kattavia maailmanselityksiä.

Kun yleinen tulevaisuusodotus on kovin sumuinen, paikan, kuulumisen ja jatkuvuuden kokemuksen saattaakin tarjota jo tapahtunut lähitodellisuus. Merkityksiin liittävät paikallishistoria ja sukututkimus. Ne kannattelevat mielekkyyttä.

Edistysilluusion suuressa kertomuksessa vielä roikuskelevan mielestä paikkakunnan tai suvun kokoiset pienet kertomukset ovat vain tarinoita menneestä hämärästä. Parhaimmillaankin niissä on kysymys jostakin, joka meni jo.

Taustaansa tunteva on kuitenkin samassa suhteessa oikeasti eläneisiin esipolviinsa kuin koko ihmissuvun kuvitteelliset jälkipolvet meihin. Mielekkyyden – tai mieltä vailla olemisen – ketju jatkuu niin eteen kuin taaksekin.

Käsitys olemisen suuresta ketjusta oli paikkansa ymmärtämisen horisontti antiikista pitkälle yli keskiajan. Tätä ketjua ei kuitenkaan juoksutettu läpi aikojen, vaan se kuvasi kaiken olemassaolevan hierarkiaa Jumalasta alkaen aina maa-aineksiin saakka.

Olemisen suuren ketjun idea oli osoittaa kaikella olevan paikkansa. Kun kaikki sopi johonkin, kaikki oli paikallaan ja kaikella oli tarkoituksensa. Sukupolvien suuri ketju ei tietenkään ole yhtä jäsentynyt eikä sitä edes voi tutkiskella kuin omasta ajastaan käsin. Merkityksellisyyttä se silti tuottaa.

Yksityisin on tässäkin yleisintä. Lähikohtalot liittävät maailmanmenoon yleensä, pikkujutut ovat edustavia otoksia yleisinhimillisyydestä. Suuren sukupolviketjun lenkit ovat pieniä mutta pitäviä.

Ei oikein voi järkevästi kysyä, kokisimmeko elämän mielekkääksi, jos tietäisimme olevamme ensimmäiset ihmiset. Yhtä kaikki vaikuttaa siltä, että tieto ja taju meitä ennen eläneiden elämästä tekee omammekin merkityksellisemmäksi.

Paikkansa tajuaminen tuottaa kunnioitusta esipolvia kohtaan, myötätuntoa aikalaisia kohtaan ja vastuuntuntoa tulevia kohtaan.