Kolumni, Turun Sanomat

Näin Q-teatterin Kaspar Hauserin itse asiassa jo kesäkuussa, mutta säästin siitä kirjoittamisen siksi kunnes sateet tulevat. Ja ilma viilenee. Ja ne, jotka vielä lukevat, lukevat.

Kaspar Hauser ryöpyttää kolmekymppisten y-sukupolven todellisuutta sellaisena hyökynä, että uppeluksissaan tuskin saa ilmaa vedetyksi. Semminkin, kun itse kuulun johonkin ihme suuren murroksen sukupolveen – jonka en kyllä koe itsessäni mitään otsikoivan. Kaltaisiani oli täpötäydessä tilassa tuskin tusinaakaan, loput olivat asianosaisia.

Olen pitkään ja vakaasti ollut sitä mieltä, ettei taiteilija omista teoksensa tarkoitetta saati tulkintaa. Kun sen päästää maailmalle, se alkaa elää omia elämiään yleisöjensä kanssa. Siksi minua ei yhtään häiritse kokea Kaspar Hauser niin kuin tämmöisenäni koin.

Se on tarkkanäköinen, se on älykäs, se on säkenöivä. Se on hauska. Se on haikea, se on viiltävä.

Jotta pääsisi jyvälle sekin, joka ei yhtään tiedä mistä puhutaan, lainaan Maria Säkön ensi-ilta-arvostelua: ”Sen viestillä ei ole suuntaa eikä kärkeä, koska sellaiset me olemme tottuneet ampumaan alas, sellaisille me nauramme päin naamaa tai otamme ne tekopyhästi vastaan ja nauramme vasta nurkan takana.”

Jep.

Vaihe vaiheelta tajuaa, ettei tässä todellakaan olla sillä lailla kriittisiä kuin paremmintietävyyteensä pakahtuva murrossukupolvemme. Ei tehdä vallankumousta. Ei osoiteta syylliseksi suurpääomaa, markkinoita eikä poliitikkoja. Ketään muuta ei mollata, ei edes kirkkoa.

Kaspar Hauser vain näyttää, millaista itsellä on. Vaikkakaan se ei ole yhtään ”vain”.

Se, joka ei aluksi halua yhtään mitään, tunnistaa vihdoin halukseen leivän, hyvän leivän. Mutta aikansa kun lietsotaan, kaiken. Kaiken tämän ja myös sen poissulkevan tuon.

Uni ei tule, kun loputon reflektio ei pysähdy ei pysähdy eikä pysähdy. Kaikesta saa kopin, kaikkea kykenee käsittelemään, mikään ei jää kommenttia vaille. Nukkumaan vain ei pysty, kun kaikki tulee mieleen.

Ystävä tulee käymään ja tekee itseään tykö. Mutta mitä siitä, kun pelitulevaisuus on jo täällä: ”Kuvittele pelikokemus, jossa sinut upotetaan tarinaltaan ja grafiikaltaan laadukkaan tv-sarjan tasoiseen todellisuuteen tekemään valintoja ja vaikuttamaan juoneen.” (Matias Myllyrinne, HS 24.2.) Kyllä pelaaminen peruselämän voittaa, tarinaltaan ja grafiikaltaan arkilaatuisen.

Ja niinpä tämän jälkeen seuraakin huikea haistattelulitania: vitut siitä ja vitut tuosta. Listassa taisivat olla myös armo ja anteeksianto, mutta ei se minua häiritse. Minusta kysymys on yhtä kaikki kyrie-litaniasta. Sanottiin mitä sanottiin ja miten sanottiinkin, äänettömänä kertosäkeenä kaikuu aivan selvästi Herra armahda.

Litania kuulostaa leivän, unen ja ystävyyden pyytämiseltä. Perusjutut kun ovat liukuneet tavoittamattomiin. Tuntemattoman sukupolvenkin kirjoittanut David Coupland tuumaa kirjassansa Jumalan jälkeen: ”Luulen, että kultaisesta elämästä maksamamme hinta oli kyvyttömyys uskoa täysin rakkauteen; meissä kehittyi ironia, joka korvensi kaiken, mitä se kosketti.”

Coupland on kuitenkin menneisyyden mies. Jo vuonna 1994 julkaistuine teoksineen hän edustaa x-sukupolvea, ja Kasper Hauserin haistattelulitaniaan kuuluu myös äxien ironia. Mutta miten ironia kampitetaan ja reflektio pysäytetään?

Luopumalla FOMOsta. Pelko jättää huomaamatta jotakin tärkeää, fear of missing out, on joutavaa, jos kerran on onnistunut nimeämään leivän, unen ja ystävyyden. Ja mitä jos ei nauraisi rakkaudelle.