Kolumni, Turun Sanomat

Kun olin kouluiässä, Afrikassa itsenäistyi maita solkenaan. Keskustelin isäni kanssa jonkin uuden valtion ongelmista. Muuta en muista, kuin hänen käyttämänsä sitaatin: ”Self-government is better than good government.”

Lainaus on sir Henry Campbell-Bannermanilta, joka oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 1905–1908. Hänen itsehallintokommentissaan oli kysymys Etelä-Afrikasta, mutta ajatuksella oli kaikupohjaa toisaallakin. Mahatma Gandhi sovelsi sitä sittemmin Intiassa muodossa ”good government is no substitute for self-government”.

Tätä kirjoittaessani en tiedä, mitä skotit eilen äänestivät. Itsenäisyyden kannattajat eivät varmaankaan kokeneet valitsevansa, pitäisikö Skotlantia hallita itse vai hyvin. Heidän mielestään sekä että. Vastustajissa varmaan oli viljalti niitä, joista kysymys oli aidosta vaihtoehdosta. Joko tai.

Skotlannin tiukan kalvinistinen kirkko oli äänestyksen suhteen neutraali. Vahva vaikuttajakaan se tuskin on ollut: jäseniä on skoteista alle 10 prosenttia, vaikka kirkon kokeekin itselleen läheiseksi noin kolmannes kansasta.

Glasgowin yliopistossa opettava Skotlannin kirkon pappi Doug Gay julkaisi viime vuonna kirjan Honey from the Lion, jonka aiheena alaotsikon mukaan on kristinusko ja nationalismin etiikka. Gay on kannattanut itsenäisyyttä ja pyrkii tukemaan sellaista kansallismielisyyttä, joka on ”katuvaista ja kurinalaista”.

Gayn projekti on sikäli kiinnostava, että ”nationalismi” on yksi niitä sanoja, jotka herkästi imevät itseensä kielteisiä mielteitä. Se ikään kuin pohjustaa tai jopa sisältää oman ylilyöntinsä: yksinomaisuuden, yksimuotoisuuden ja ylemmyyden.

Minua ei suuresti yllätä, että Gay katsoo kristityn olevan perusidentiteetiltään ennen kaikkea luotu ja lunastettu. Tämän jälkeen hän ehdottaa, että ”kansallisen identiteetin kertomukset” voisivat jatkaa tai tarkentaa kuvausta siitä, keitä me olemmekaan.

Juuri kun on totuttu siihen, että notkeasti moderneissa yhteiskunnissa identiteetit ovat rinnakkaisia ja vaihtelevia, meille siis vinkataan, ettei luonteeltaan perustavanlaatuinen ja suhteellisen pysyvä kansallispohjainen itsetulkinta ehkä olekaan jälkijättöinen eikä tuhoisa.

SKOTLANNIN ITSENÄISTYMISPYRKIMYKSEN suunnaksi on kuvattu Skandinaviaa. Pienten Pohjoismaiden kansallinen identiteetti on sikäli mielenkiintoinen verrokki, että siinä ei juuri erotu jälkiä alistamisen halusta eikä voimankäytöstä.

Epäilemättä Pohjoismaissa esiintyy sellaistakin nationalismia, jota voi nimittää myös kansallisylpeydeksi. Sen pontimena on kuitenkin ennen muuta se kansallinen projekti, joka on vuosisatojen työn tuloksena tuottanut itsenäisen oikeusvaltion, laajat kansalaisvapaudet, kansanvaltaisen hallinnon ja yhteisen vastuun kaikkien hyvinvoinnista.

Times-lehden kolumnisti Jenni Russell tviittasi, että Skotlannin kyllä-puolen kampanjan tyylilaji on runoa, ei-leirin proosaa. Gayn mielestä taas edellisiä on leimannut juhla ja ilo, jälkimmäisiä pelko ja säikähdys. Kukapa ei osaisi sanoa, kumpi tuntuu kivemmalta.

Itsenäisenkin kansakunnan elämä on enimmäkseen arkisen proosallista: etenkin talouden tosiasiat ovat jokseenkin runottomia. Silti myös yhteiset symbolit, jaetut ihanteet, identiteettikertomukset ja yhteenkuuluvuuskokemukset ovat faktoja.

Koska runot ovat totta, itsenäisyydellä on taipumusta olla hintansa väärtti. Vaikkei pääministeri Campbell-Bannerman takuulla ajatellutkaan, että tuloksena voisi olla Jakautunut kuningaskunta, hänhän sen sanoi: ”Itsehallinto on parempi kuin hyvä hallinto.”