Kolumni, Turun Sanomat

Koska kesällä kuuluu lukea dekkareita ja muuta vastaavaa, tein velvollisuuteni. Suoritin Jim Thompsonin toimintajännärin Jerusalemin veri. Aika työläs luettava.

Tämän lajityypin kirjoittajilla on tietty perusvaikeus: mikä olisi se maailmaa mullistava tapahtuma, jonka ympärillä kamppaillaan? Usein jännitys laukeaa lässähdykseksi. Niin nytkin.

Thompsonin salaliittolaiset haluaisivat räjäyttää Jerusalemin Temppelivuoren ja palauttaa Pyhän maan kristikunnalle. Paukusta muka seuraisi koko alueen autioittava sota, jonka jälkeen ristiretkeläisten jälkeläisistä koostuva La Milice du Christ saisi vallan. Just juu. Päämäärää kohti edettäessä tapetaan tolkuton määrä ihmisiä tarkkaan kuvailluilla aseilla.

Tympäännyttävä väkivaltaisuus ja vaivaannuttavan keinotekoinen juoni temppeliherroineen kaikkineen alkoi kuitenkin viikko sitten tuntua oudon todelliselta. Ei näistä aineksista synnykään vain hiukan puolivillaista fiktiota, vaan myös rumaa todellisuutta.

Kertakäyttökirjallisuudessakin vain hädin tuskin siedettävät raa’at toimintamallit ovat oikeassa todellisuudessa sietämättömiä. Anders Breivik ei kuitenkaan ole mikään tuhat vuotta myöhästynyt ristiritari, vaan kuuluu paljon läheisempään ja sikäli kiusallisempaan jatkumoon. Mustavalkoinen kuva ihanteellisesta yhteiskunnasta on ollut 1900-luvunkin surmanloukku.

Jokin vuosi sitten luin Klas-Göran Karlssonin kirjan Vaino ja vaikeneminen. Karlssonin mielestä neuvostoterroria selittää merkittävimmin ajatus siirtymävaiheesta ”jostain ehdottoman kielteisestä johonkin ehdottoman myönteiseen”. Tämä oli oikeuttavinaan ainakin 10 miljoonaa epänormaalia kuolemaa. Idean eurooppalaisia sovellutuksia riittää.

Kalmanhajuinen historia todistaa vääjäämättä Breivikiä vastaan: mitään yksimuotoista ihannetta ei puhdistuksilla tavoiteta – ja vaikka tavoitettaisiinkin, se olisi väkivallan saastuttama eikä taistelun ylevöittämä. Ylivirittynyt ihanteellisuus vaarantaa terveyden, ellei oman niin muiden.

Breivikin kohdalla on riittämätöntä – ja luultavasti jopa toissijaista – jäädä keskustelemaan ideologioista. Olennaisempaa on yrittää jäljittää, mistä tämä pahuus nousee. Ehkä sen juuria voisi vastaisuudessa yrittää katkoa.

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia yhdisti se, että tappaja oli ”koulukiusattu”, siis systemaattisen henkisen tai ruumiillisen pahoinpitelyn kohde. Kun ei kelpaa muuhun kuin pahuuden kohteeksi, paha tiivistyy ja varastoituu epätoivoksi ja vihaksi. Tuskin Breivik mikään itsenäinen pahan lähde on. Todennäköisesti hänkin on joutunut pahan valtaan koettuaan itsensä jostakin syystä ei-miksikään.

Artikkelissaan Amok-miesten statussurmat kriminologi Matti Laine näet toteaa, että joukkosurmaajille on tyypillistä murentunut asema vertaistensa joukossa. Kun Breivikiä on hänen islam-vihansa vuoksi luonnehdittu myös ”äärikristityksi”, en voi olla ajattelematta, kuinka äärimmäisen toisenlaista kristinusko juuri tällä kohdin on.

Jeesukselle oli olennaista pitää kunniassa statuksensa menettäneitä. Kristus-usko on sikäli ihmisluonnon vastaista, ettei se tunnusta eikä edes tunnista kenenkään arvottomuutta. Lutherin mielestä ei-mitään on sitä mitä Jumala nimenomaan rakastaa.

Kirkon kielellä breivikiläisyys on harhaa, heresiaa. Sellaisen tuntomerkkejä ovat juuri äärimmäisyys ja yksisilmäisyys. Vaan kun kaikki ihmiset ovat arvokkaita, niin kuin kristinusko väittää, tappaminen ei tuota lisäarvoa. Yhdenvertaiset kunnioittavat ja suvaitsevat toisiaan, joskus jopa rakastavat.