Kolumni, Turun Sanomat

Muuatta mielipidekirjoitusta lukiessa tuli äkkiä mieleeni, että isoisäni Kaarlo J. Kallialan syntymästä tulee tässä kuussa kuluneeksi 120 vuotta. Ei sen vuoksi, että paappani kirjoitteli yleisönosastoihin aika ahkeraan. Vaan siksi, että kirjoitus suomi Nordean irtisanomisia tilanteessa, jossa pankki repii miljardivoittoja.

Isoisäni oli Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin pääjohtaja. Otin aikoinaan hiukan nokkiini, kun jossakin muistokirjoituksessa vähän moittivaan tai vähättelevään sävyyn todettiin hänen olleen talousmiehenä konservatiivi, joka kovin kiinnitti huomiota pankin vakavaraisuuteen. Mutta ajanhenkiseen ja uhkarohkeaan riskinottoon SKOP sittemmin kaatui.

K.J. Kallialaa kiusasi voitontavoittelun etiikka. Hänen ratkaisunsa oli luultavasti omanakin aikanaan tiukimmasta päästä – sanan ’vain’ voisi seuraavassa sitaatissa huoleti sekä kursivoida että lihavoida: ’Ansaitsemisen tekevät eetillisesti oikeaksi vain taloudellisessa toiminnassa yhteiskunnalle suoritetut vastapalvelukset ja omaisuuden oikea käyttö.’

Lainaus on esitelmästä, jonka isoisäni piti toimiessaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen esimiehenä. Nykyisen talouselämän jokseenkin yksioikoisen julkikuvan kannalta on kiinnostavaa, etteivät vastaavat teemat ole kansantaloudellisessa keskustelussa nytkään tuntemattomia. Talous toimii yhteiskunnassa – aika triviaali mutta mitä olennaisin havainto.

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professoria Vesa Kanniaista kannattaa siteerata useammankin virkkeen verran: ’Yhdessä luotu sosiaalinen pääoma toimii ikään kuin tuotannon tekijänä jokaiselle yksityiselle yritykselle. Tältä pohjalta on myös johdettavissa yritysten yhteiskuntavastuu. Niille kuuluu vastuuta, koska niillä on oikeus hyödyntää menneiden ja nykyisten sukupolvien rakentamaa järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja saada käyttöönsä työmarkkinoilta yhteiskunnan varoin koulutettua työvoimaa. Yhteiskunnalla on oikeus odottaa vastavuoroisuutta.’

Muinaiset Kallialat ja nykyiset Kanniaiset eivät ole pohdinnoissaan yksin. Siihen lienee kahdenlaisia syitä. Toisaalta maailmantalous keikkuu juuri nyt kuilun partaalla ja toisaalta talouselämän johtopaikoilla on koko ajan myös sellaisia ihmisiä, joille etiikka ei ole väline vaan arvo sinänsä. Vaikka usein onkin niin, että ’johtaja on tehtävänsä vanki’ – niin kuin Tukon entinen pääjohtaja Uolevi Manninen tapasi tiivistää – yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja yhteisen hyvän toteutumista ei voi jättää sikseen.

Uuden keskustelukierroksen avasi viime kuussa dollarimiljardööri Warren Buffett, jonka mukaan ’miljardööriystävällinen kongressi on jo tarpeeksi pitkään hyysännyt ystäviäni ja minua’, ja runsasta viikkoa myöhemmin 16 rikasta ranskalaista esitti kaltaisilleen suurempaa vastuunkantoa valtion velkaantumisesta. Suomessa ei vastaavia tarjokkaita ole tullut itsestään esiin, mutta kysyttäessä vaikkapa Jari Sarasvuo väitti, että hän monine tuttavineen olisi kyllä valmis suurempaan veronkantoon.

Poliittiset ja käytännölliset johtopäätökset tästä vastuuhalukkuudesta eivät tietenkään ole itsestäänselviä ja yhdenlaisia. Myöskään paappani hiivarinnastus ei anna mitään selvää toimintaohjetta: ’Arvelen, että lähimmäisenrakkauden kaksituhatta vuotta vanha oppi ei ole talouselämän hiivana heikompi käymisen ja nousun aines kuin meidän päiviemme uudet iskusanat.’ Hereillä olevaa sosiaalista omaatuntoa kannattaisi kuitenkin kuunnella. Siitä voi hyvää seurata.