Kolumni, Turun Sanomat

Tilaan Turun Sanomien ohella muuatta Helsingissä ilmestyvää päivälehteä. Sen pyhäinpäivänumero, joka jostakin syystä keskittyi suomalaiseen moraaliin, nosti taas kerran mieleen yhden vakiopohdinnoistani. Mahtaakohan kulttuurissamme olla kuinkakin paljon puberteettisia piirteitä?

James Deanin varhainen kuolema 1955 esti kahden asian vanhenemisen ja teki niistä ikuisia sellaisinaan. Sen jälkeiset sukupolvet eivät koskaan tule siihen ikään, että luopuisivat farkuista – en minäkään – eikä nuoren kapinallisen mielikuva millään lakkaa houkuttamasta. Maailma voisi vallan hyvin olla ja sen kuuluisi olla itsetoteutukseni tila – kunhan sitä ei vain olisi järjestelty pykäläviidakoksi, sovinnaisuushelvetiksi ja holhousyhteiskunnaksi. Ilmeisen perusteettomasti: siksi kapinoin.

En ole aivan varma, kuinka paljon pintavaahtoa seuraavasta kuuluisi kaapia pois, kirjoittaja kun on sekä koomikko että kolumnisti ja kumpaankin kuuluu tietty kärjistys: ’Moraali perustuu ihan omiin mielipiteisiin, eikä siinä voida tukeutua yhteenkään faktaan tai tutkimustulokseen… Sovitaanko yhdessä, että niin kauan kuin tekomme eivät muita ihmisiä tai heidän omaisuuttaan suoraan tai välillisesti vahingoita, niin niihin ei tarvitse muiden ihmisten puuttua?’

Hyvin syvällä näköjään on se näkemys ja kokemus, että moraali on jotakin, jonka jotkut toiset yrittävät väkisin pakottaa kurkustani alas. Vaan jos yksi mielipide on yhtä hyvä kuin toinenkin eikä etiikan tutkimuskaan ole viime vuosituhansina mitään antanut, lääkettä ei ole pakko niellä. Itseohjautuvalle oikein toimimiselle taas löytyy kohtsiltään hämmästyttävän yksinkertainen sääntö, jonka voima on myös siinä, ettei sitä ole saneltu, vaan se on yhdessä sovittu.

Sepä se. Moraalisia sääntöjä ja periaatteita kannattelee yhteinen sopimus, nimenomaisesti muotoiltu tai ääneen lausumaton. Kulttuuripuberteetista käsin sitä vain ei oikein tunnista: jos moraalikeskustelun keskiöön putoaa kysymys siitä, saavatko ’muut ihmiset puuttua’, moraali ja moralismi ovat menneet sekaisin. Moralismia voidaan hyvin kuvata moraalisen säännön soveltamisena siellä mihin se ei kuulu; vaikka tällaista levittelyä ja tunkeutumista takuulla esiintyykin, moraalilla itsellään on silti myös oikea paikka.

Oikeassa paikassaan moraali on kylläkin jokaisen asia, muttei välttämättä yksityisasia. Siitä voidaan keskustella, siitä on tarpeenkin keskustella. Siitä voidaan sopia ja luoda siten sääntöjä, jotka eivät ole aiempien kalkkissukupolvien ihan tyhmiä juttuja, vaan asianmukaisia ja ajantasaisia välineitä hyvän edistämiseksi ja pahan vähentämiseksi.

Samaisessa lehdessä sai puheenvuoron myös pari kolme seestynyttä kommentaattoria. Heitä lukiessaan vakuuttui monestakin seikasta. Siitä, että meille on tyypillistä vaalia korkeamoraalista minäkuvaa, mutta käytännössä tyytyä jättämään rima telineisiin alittamalla se. Siitä, että erityisesti toisen meille osoittaman luottamuksen pettäminen saa häpeämään – ja syystä. Siitä, että ’sallivuus’ saattaa jollakin kohdin olla ’tunteiden jäätymisen ja koskettavuuden kuoleman’ väärä etiketti.

Vaikkei olekaan kivaa luopua nuorekkaan kapinallisen mielikuvasta, aikuisella elämällä on silläkin tarjota tyydytyksensä. Ehkei uskoisi, mutta yksinkertaisten vastausten heitteleminen monimutkaisiin kysymyksiin ei sittenkään ole kiinnostavampaa kuin älykäs ja monipuolinen keskustelu. Eikä moralismin objektiksi heittäytyneen ikikapinallisen itsesääli tarjoa mitään sen veroista kuin itsenäistyminen aikuiseksi moraaliseksi subjektiksi.