Kolumni, Turun Sanomat

Muistelen kesällä lukeneeni uutisen, jonka mukaan valkoselkätikoilla menee Suomessa paremmin kuin aikoihin. Mukava kuulla. Silti niitä ei ole meillä paljon, kun kerran ollaan levinneisyyden reunamilla. Maailman mittakaavassa kanta on elinvoimainen, lintuja riittää Norjasta Japaniin.

Minusta tuntuu jotenkin merkittävältä, että Suomessa on valkoselkätikkoja. Valkoselkätikkojen mielipidettä on vaikea saada selville: onko niistä tärkeää, missä valtioissa ne pesivät? Yhtä kaikki oletan, että ne suhtautuvat jokseenkin välinpitämättömästi ihmis-lajin tapaan jäsentää ja jakaa maailmaa. Niin ikään luulen, ettei Euraasian elinvoimainen liito-oravisto suuremmin piittaa siitä, liitääkö se EU:ssa vai muualla.

Ilo siis lienee kokonaan meidän puolellamme. Taipumuksemme valtiollistaa, alueellistaa, yhteiskunnallistaa ja politisoida luontoa ei ole aivan vähäinen. Tuntuu aivan luontevalta, että tammi on Varsinais-Suomen maakuntakasvi, ja tehdä se tiettäväksi vaikkapa postimerkkinä. Vain harva on tullut ihmetelleeksi, että Suomea edustavat eurokolikoissa lakka ja joutsenet – siinä missä Beneluxissa kuninkaalliset, Saksassa vaakuna, Virossa kartta tai Italiassa viittaukset Danteen ja Leonardo da Vinciin.

Päivälleen 70 vuotta sitten myöhempi akateemikko Martti Haavio piti Aunuksen Nurmoilassa itsenäisyyspäiväpuheen, jossa hän kuvaili ’luonnollista Suomea’. Vaikka hän tietoisesti karttoikin propagandistiseksi koettua ilmaisua ’Suur-Suomi’, sanavalinta tuli alleviivanneeksi nimenomaan luontosuhdetta yhteenkuuluvuuden perustana. Yhtenäisen peruskallioalueen lisäksi Haavio totesi Suomen ja Itä-Karjalan eläimistön olevan pääpiirteittäin saman ja kasviston ehkä vieläkin yhtenäisemmän: Suomen 1.100 siemenkasvin lisäksi Itä-Karjalasta tunnettiin vain 52 sellaista siemenkasvilajia, joka ei esiinny Suomessa.

On sympaattista, ettei inhimillinen identiteetti rakennu luonnosta irrallaan eikä varsinkaan siihen nähden vastakohtaisena teknoromantiikkana tyyliin ’kevään tuoksu, noussut tehtahasta’. Yhteen jos toiseenkin kohtaan voidaan silti laittaa kysymysmerkki ja paikka paikoin ammutaan yli. Voiko kaikilla Suomen maakunnilla oikeasti – missään koetussa mielessä – olla nimikkoinaan lintu, kala, nisäkäs, kukka, puu, kivi ja järvi? Eikö ihmisyhteisön poliittinen historia, arvopohja, kulttuuri ja yhteiskunnan rakentaminen voisi sekin olla oiva samastumiskohde: onko Suomen vaakunan paikka pelkästään pikkukolikoiden kääntöpuolella vihje sen symboliarvon vähenemisestä mielenmaisemassakin?

Tuntemistani tasapainoisimman ja tervehenkisimmän kuvauksen kansan ja sen luontoympäristön keskinäisestä kokemus- ja riippuvuusyhteydestä on senkin laatinut Martti Haavio. Se on myös kuulain ja kaunein, koska sen hän on kirjoittanut runoilija P. Mustapäänä. Ylistys isänmaalle kuvaa, kuinka kärsivien, osattomien, nälkäisten ja osattomien kautta on ’meille tuulen humiseminen ja hedelmällinen sade oraspeltojen yllä… sillä käkien kukunta puissa on heidän kauttaan ja soitanto tiellä, kun kevät saapuu ja toivo’.

Sotilaallisten ponnistusten kautta puolestaan ’on meille räystäspääskyjen liito ja kiurujen liverrys kuulaudessa aamun’. Historia työnä, kutsumuksena ja velvollisuuden täyttämisenä on mahdollistanut sellaisen kokemushorisontin, jossa maailman ihastuttavuus ei peity huoleen ja ahdistukseen. Vastaavasti, kuin olen Mustapäätä paljon proosallisemmin tullut väittäneeksi, että Jumalan armo vapauttaa koskettamaan lämmintä silokalliota sillä tavoin, ettei enää ole tarvis kysellä elämän tarkoitusta.