Pakoton paastonaika

Parikymmentä vuotta sitten Suomeen yritettiin istuttaa Seitsemää vapaata viikkoa. Sen pituinenhan pääsiäistä edeltävä paastonaika suunnilleen on.

Paasto kestää 40 päivää. Laskua tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen ei ihan saa kohdalleen, ellei tiedä, että sunnuntait eivät ole paastopäiviä.

Seitsemän vapaata viikkoa on suomalainen sovellus saksalaisesta kampanjasta Sieben Wochen ohne. Ideana on ollut tehdä paaston tarkoituksen hukanneille protestanteille ymmärrettäväksi, mistä onkaan kysymys. ”Seitsemän viikkoa ilman” on osuva otsikko.

Kaikenkarvaisten lihattomien lokakuiden ja tipattomien tammikuiden esiäiti on pakoton paastonaika. Sen pointti ei ole siinä, mitä silloin ei saa syödä tai tehdä. Paasto päinvastoin paljastaa, mistä kaikesta me olemmekaan riippuvaisia. Jopa jotakuinkin pakonomaisesti.

Oikeaakin riippuvaisuutta toki on. Se kohdistuu Jumalaan ja ihmisiin. Sen nimi on rakkaus ja ystävyys. Se on konstailematonta ja selkeää.

Kyseenalaista puolestaan on antaa elämän täyttyä ärsykkeistä, kerjätä ihailua tai ahnehtia elämyksiä. Ne eivät koskaan riitä, koska niiden teholla on taipumus laskea. Siksi ne tekevät riippuvaisiksi ja pakottavat hamuamaan lisää. Ne eivät tahdo päästää irti.

Ei siksi paastota, että siitä saisi Jumalalta uskonnollisia suorituspisteitä. Siksi paastotaan, että saataisiin sysättyä syrjemmälle yksinkertaisen yhteenkuuluvuuden korvikkeita.

Seitsemän vapaata viikkoa ei vielä viime vuosituhannen lopulla löytänyt laajaa kaikupohjaa. Aika kuitenkin toimii jatkuvasti sen puolesta. Tätä vapautta sekä kaivataan että tarvitaan.

Kysymys ei ensisijaisesti ole ruokapaastosta, vaikka sillä onkin oivallinen etunsa. Kun ruoka kohtuullistuu ja yksinkertaistuu, ruumis alkaa kertoa sielulle, mitä senkin rauhaan kuuluu.

Se ylettömyys, joka itse kunkin sielua enimmäkseen pakottaa, on kuitenkin elämän yleistä hälyisyyttä, kilisevää virikkeisyyttä ja kaikenkarvaista jonninjoutavuutta.

Sen poisperkaaminen luo tilaa ristin ja pelastuksen pääsiäiselle. Ja sillä tavoin pitkälle vapaudelle.