Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Itsenäisyyspäivän saarnaa valmistellessani palasin mielessäni edellisten sukupolvien kokemuksiin ja mietin muistamisen merkitystä.

Lähimenneisyyteen usein sukeltanut saksalainen kirjailija W.G. Sebald kirjoitti joskus näinkin:

”Ei pimeys väisty vaan tihenee, kun ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjenee itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin.”

Kun koko veteraanisukupolvi on muutaman vuoden päästä sammunut, miten sen kertomusta vastedes välitetään eteenpäin? Käykö niin, että Suomi ”ikään kuin tyhjenee itsestään”? Vai liittyykö vanha selviytymistarina johonkin uuteen, joka antaa paikoille ja esineille tai vaikkapa päivämäärille ja vuosiluvuille merkityksiä?

Muistelu on tärkeää. Kaj Kalin toteaa vastaansanomattomasti: ”Taidolla tehtyjen, perittyjen esineiden vallassa muistat. Et muuten.” Niinpä kysymys ei ole vain kansakunnan muistista ja peruskertomuksista. Joka kodissa ja pihapiirissä on omat muistojen kiintopisteensä, joiden ei pidä antaa unohtua ja kadota.

Yksikseen paikat ja esineet ovat mykkiä. Vaikka moni pitää valokuvia niin tärkeinä, että pelastaisi juuri ne tulipalosta ensimmäiseksi, nekään eivät pysty välittämään muistikuvia kuin selitettyinä ja sanoitettuina. Juuri niiden kohdalla huomaa, ”miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä”.

Vanhan testamentin aikaan Jumala ei ollut vain ”minun Jumalani”, vaan ennen muuta ”Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala”. Sittemmin tähän isäntäluetteloon on syystäkin lisätty myös naiset. Miksei siis myös Saaran, Rebekan, Lean ja Raakelin Jumala. Vieläpä Hagarin, Bilhan ja Silpan – toisen, kolmannen ja neljännenkin vaimon.

Matri- ja patriarkkojen elämäntarinat eivät olleet pelkästään esikuvallisia saati jumalisia. Sitä vastoin ne olivat ja ovat esimerkkejä inhimillisestä elämästä. Muistelemisen arvoisia ne ovat ennen muuta siksi, että ne sijoittavat meidät Jumalan edessä elämisen vuosituhantiselle jatkumolle.

Parituhatta vuotta on vuosittain kerrattu myös Jeesuksen syntymäkertomusta. Sekin on meillä kiinnittynyt paikkoihin ja esineisiin: lapsuuden tai aikuisuuden joulukirkkoon, kodin seimiasetelmaan ja perintöraamattuun. Näihin kiinnittyvät ääneen luettu jouluevankeliumi ja yhteen ääneen laulettu Enkeli taivaan.

Päinvastoin kuin Sebaldin lainauksessa, pimeys ei tihene vaan väistyy siinä määrin kuin me pystymme pitämään mielessä. Jouluvalot tuntuisivat kummallisilta tammikuussa, kun niiltä silloin puuttuisi taustakertomus ja sen myötä tähtäyspiste. Koko joulukuun niihin sitä vastoin kiinnittyy muistuma Johanneksen evankeliumista: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”