Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Kävin viime viikolla Genevessä ja tutustuin muun muassa Luterilaisen maailmanliiton maailmanpalveluun. Se ei olekaan mikään vähäinen organisaatio vaan – muun muassa – YK:n pakolaisavun neljänneksi suurin partneri.

Tuntuu kivalta olla luterilainen, kun me selvästikin saamme aikaan hyvää ja torjumme pahaa. Erityisen kiinnostavaa on, että viime vuosina uskontopohjaisilla toimijoilla on ollut kysyntää. Niillä kun on hyvät verkostot, ja paikan päällä niihin luotetaan.

Taakse on hyvää vauhtia jäämässä kaikenmoinen neutraaliusselittely ja uskonnon anteeksipyytely. Kansainvälisillä kentillä on jo tajuttu, ettei uskonto merkitse ehtoja, pakkoja, puolueellisuutta tai yhteistyökyvyttömyyttä. Sehän on tapa olla olemassa, muuan ihmisenä olemisen laji. Kaiken lisäksi maailman suosituin.

Tämä ymmärrys rantautuu Suomeenkin. Ne päivät ovat vaipumassa mailleen, jolloin sairaala­sielunhoitajan oli kuljettava terapiaosaaminen edellä tai diakoniatyöntekijän piti alleviivata sosiaali- tai terveysalan koulutustaan.

Yhteinen ammattiosaaminen muiden kanssa on tietysti hyvä juttu. Uskon taju ja uskonto-osaaminen ei kuitenkaan tätä vähennä eivätkä vaaranna: se on lisäarvo. Sen myötä saa ymmärrystä siihen, miten työssä kohdattava ihminen elämänsä syvimmiltään kokee ja näkee.

Toimin diakoniajohtajana melkein koko 1990-luvun. Työhaastatteluun tullut diakoni toimi sillä hetkellä kunnan palveluksessa. Hän kuului moniammatilliseen tiimiin, jonka tehtävä oli ensimmäisenä alkaa tukea itsemurhaa yrittänyttä ihmistä.

Kysyin, mitä eroa sillä sitten on, että hän on diakoni. Näin kirkasta vastausta en osannut odottaa: ”Siinä tilanteessa muut ovat ammattitaitonsa ja osaamisensa varassa. Minä en ole vain ammattitaitoni ja osaamiseni varassa.”

Tietenkin otin hänet töihin.

Etenkin tiukan paikan tullen ihmisen täytyy saada olla mikä on. Uskonto on syvällä ihmisessä, joskus myös uskonnottomuus. Apua on voitava antaa ja vastaanottaa ilman vaatimusta muuttua joksikin toiseksi. Kristittynä meinaan minäkin sekä elää että kuolla.