Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Samaan tapaan kuin haarukasta tulee mieleen veitsi, synkästä ja harmaasta tulee mieleen luterilaisuus. Viikon sisään näin tämän taas pariinkin kertaan.

Television ruokaohjelmassa professori uumoili, että suomalaisen ruokapöydän epäsosiaalinen hiljaisuus voisi olla luterilaispohjaista. Historiaohjelmassa tutkija puolestaan perusteli jotakin käsitystään ”protestanttisella etiikalla”. Kun ollaan luterilaisia, työtä tehdään ahkerasti, mutta ilottomasti. Työ on itseisarvoista pakertamista, synkän ja harmaan arjen askeesia.

Lausahdukset olivat kuitenkin lähinnä huitelua sanoilla. Olisikohan syömiskulttuurille jokin parempikin selitys, kun kerran pöytäkäyttäytyminen Ruotsissa on aika erilaista, vaikka se on jokseenkin yhtä luterilainen?

Ja pitäisiköhän ottaa huomioon, että protestanttisen etiikan käsitteen vuonna 1905 lanseeranneen Max Weberin mukaan nimenomaan luterilaisuus ei otsikon alle kulunut. Kysymys oli vanhasta kalvinismista ja puritaaneista.

Synkistely onkin kääntynyt vitsiksi. Kuopion piispa Jari Jolkkonen on huvikseen ja muiden huviksi koonnut aikamoisen sitaattikokoelman luterilaisesta ankeudesta. Luther-tutkijana hän myös huomauttaa, kuinka luterilaisuuden historia on ”oluen ja makkaran, laulun ja soiton sekä luostarista naimisiin karanneiden munkkien ja nunnien historiaa”.

Tämä on varmasti totta. Vaan miksi sitten luterilaisuuden harmaa synkkyys nousee yhä uudestaan kaikenkarvaiseksi selitysperusteeksi? Miksi se houkuttaa jopa tutkijoita, joiden perusammattitaitoa on kriittinen arviointi?

Veikkaan, että sekaisin ovat menneet Suomelle niin pitkään ominainen elämän karuus ja kovuus sekä luterilaisuudelle tunnusomainen kutsumuksen ja arkityön arvostus. Jos täällä aikanaan piti hankkia elanto perheellensä, hartiavoimin piti työtä tehdä. Ei uskonnon määräyksestä vaan ilmaston ja maaperän vuoksi.

Edelleenkin ahkera työ lähimmäisten hyväksi – ihmisen kutsumuksen toteuttaminen – on hyvä luterilainen idea. Samoin valoisuus, riemunkirjavuus, hauskuus ja elämänilo.