Kolumni, Länsi-Suomi

Löysin äskettäin allakanlehden, johon olin kääntänyt raamatunlauseen nurin niskoin: ”Rakkautta ei pelossa ole, sillä täydellinen pelko karkottaa rakkauden.” Ensimmäinen Johanneksen kirje väittää päinvastoin, että ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon”.

Minulla on hämärä muistikuva, että olisin joskus kirjoittanut tuon oman väännökseni sen vuoksi, että olin rasittunut hengellistä puhetta taas kerran rasittaneeseen liialliseen ylevyyteen ja helppouteen. Ei pelko mikään pikkujuttu ole. Ei sitä noin vain pois pyyhkäistä.

Riippuu kylläkin pelosta. On aivan eri asia pelätä hiiriä, mörköjä tai lääkäriä kuin kärsimystä, kuolemaa tai häpeää.

Kun olin pieni, me pelkäsimme sotaa. Jälkikäteen ajatellen siihen oli ja ei ollut syytä. Kuuban kriisissä oli kuin olikin maailmansodan ainekset. Ei silti olisi tarvinnut kansakoulun pihalla miettiä, milloin tulee kolmas maailmansota: kysymys oli ikään kuin vain aikataulusta.

Kun pelkää, pelon mittakaava on kadotakseen. Outo ja omien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa oleva pelottaa enemmän kuin tuttu, vaikkei se olisi turvallinen ollenkaan. Lentokoneen ja ydinvoimalan pitäisi olla riskittömiä, ettei niitä pelkäisi. Tiskikoneelta ja polkupyörältä ei samaa tule vaatineeksi.

Rakkauden kanssa ei näillä peloilla ole mitään tekemistä. Ainakaan en keksi mitä.

Vaan sikäli kuin puhutaan jonkinlaisesta yleisestä elämänpelosta, rakkaus on siihen hyväkin lääke. Jos kokee saavansa tai antavansa rakkautta, aivan epäilemättä rohkaistuu ottamaan elämästään otteen.

Mutta sikäli kuin pelkää maailmaa – jolla yleensä itse asiassa tarkoitetaan toisia ihmisiä – siinä määrin, ettei tunnista itsellään olevan oikeutta olla mikä on, pelko vie rakkaudelta tilan ja voiman. Jos on kivuliaasti kokenut, ettei mihinkään tai kellekään kelpaa, pelkää tosissaan saman toistumista.

Pelkojen pahimmassa päässä ihminen pelkää ihmistä. Pahimmassa päässä on ihmisen pahuus. Kun rakkaus ja pahuus ovat sulkeakseen toisensa pois, rakkaus varmaankin karkottaa pelon.

Pitäisi siis voittaa paha. Kahlita se. Viedä siltä voimat. Paavali heittää roomalaisille, että ”älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä”. Uljas lause, jonka jatkeeksi kuitenkin automaattisesti kysyy: ”Ai miten?”

Kristinuskon vastaus ei ole niinkään järkeenkäypä kuin käytännöllinen. Ei ole järin loogista, että moni on lakannut pelkäämästä pahaa, ihmisiä, elämää ja maailmaa samastuessaan pahuuden ja väkivallan uhriin. Näin vain silti koetaan. Tai ainakaan ei enää pelätä kuollakseen.

Pelkoa kaiketi suitsii se, että joku välittää, kun taas anonyymi paha sen kuin hirvittää. Jotenkin siihen tapaan kuin filosofi Ludwig Wittgenstein tuumi: ’Mikä tunne meillä olisi, ellemme olisi kuulleet Kristuksesta? Olisiko meillä pimeyden ja turvattomuuden tunne? Onko niin, että meillä ei ole tätä tunnetta samassa mielessä kuin lapsella, kun se tietää, että joku on sen kanssa samassa huoneessa?’