Kolumni, Kotimaa nr 10/14

Eikö tämä ikinä lopu? Sotshin olympialaisten avajaiset ja päättäjäiset tuottivat samat kokemukset, tuskin tarkoitetut. Tårta på tårta på tårta: kaikkea taidokasta, ennennäkemätöntä, kaikenkattavaa, ainutlaatuista, silmiähivelevää, erikoista ja ammattitaitoista loppumattomiin. Spektaakkeleita vailla vertaa.

Eihän tuommoista meille esitettäisi, ellemme sitä myös ihastelisi. Liiallisuus tuottaa kuitenkin vastareaktion. Paastonajan alkaessa semminkin.

Ensiksi säälii miljoonia. Vaikka kisat nielivätkin lähinnä miljardeja, kummasti rupeaa tuntumaan siltä, ettei showrahoille olisi ollut vaikea keksiä osuvampaa käyttöä. Jotakin leivän tapaista sirkushuvien sijaan.

Tällä kohdin tulee kyllä mieleen muuan Jeesus, jonka mielestä erityistilanteessa sopi hyvinkin tuhlata voiteeseen vuoden palkka. Sama mies, jota elämäntyylinsä vuoksi kutsuttiin syömäriksi ja juomariksi.

Hänen mielestään diakonian aika on aina, koska köyhistä pitää kantaa vastuuta jatkuvasti. Se ei silti sulje pois juhlia eikä seremonioita. Kuitenkaan en muista hänen puolustaneen sellaista juhlintaa, joka on kansan oopiumia. Joka lumoaa hetkeksi, mutta kuluttaa niitä voimavaroja, joilla elämän siedettävyyttä voitaisiin pysyvästi parantaa.

Toiseksi rupeaa tuumaamaan kohtuullisuutta. Kohtuullisuus on siitä hankala juttu, että se maistuu setämäiseltä ja tätimäiseltä aina poroporvarillisuuteen asti. Ehkä sitä pitäisi markkinoida ”radikaalina uusaristotelismina”, jotta siihen tarttuisi – kohtuullisesti – vetävää kapinaa ja innostavaa lipunliehutusta.

Asia nyt vain on niin, että kun aina vain lisätään hyvää ja toivottua, toivottu ja hyvä ei enää lisäännykään. Kun määrä ylittää rajan, laatu muuttuu. Jos avajaiset ja päättäjäiset pysyisivät kohtuudessa, ne tarjoaisivat virikkeitä ja virkistystä. Mutta ylettömyydessään ne kyllästävät aistit ja kyllästyttävät.

Kolmanneksi alkaa sympatiseerata niitä luvuttomia kristillisiä ajattelijoita, joiden mielestä tähdellistä on paljon kokeminen vähässä. ”Ihminen, jolta riittää hiukan aikaan itsessään kantamalleen iankaikkisuuden sydämelle, huomaa äkkiä pientenkin asioiden olevan sanoinkuvaamattoman syviä.” Kirjoitti Karl Rahner arjen teologiasta.

Minusta ei ole väärin pitää koko kristinuskoa sellaisena elämänmuotona, jossa olennaista on käsillä olevan tiivis kokeminen eikä enemmän hamuaminen. Tätä sivuaa sekin, mitä syömäristä ja juomarista saman tien sanottiin: publikaanien ja syntisten ystävä. Ihminenkin sopii kokea arvossaan, sellaisenaan ja kaikkineen. Eikä hankinnaisominaisuuksineen, saavutuksineen ja pintoineen.

Siinä missä jesuiittaintellektuelli Rahner kertoo periaatteen, yksinhuoltajaäiti Aron Maija Lapuan Hellanmaasta antaa esimerkin: ”Mitähän tua kissi ajatteloo, kun se menöö tualla hangella mettähän päin? Kiittääkhän sekin taivahan Isää?”