Kolumni, Kotimaa nr. 24/14

Vaikken ollenkaan olekaan kalojen kalastaja, mieleeni on vahvasti jäänyt sosiologi Arto Noron tokaisu: ”Virkistyskalastusta ei ole. Kukaan ei kalasta virkistyäkseen vaan huvikseen.” Järkeistäminen on kuitenkin suosittua, kun se on jotenkin niin aikuismaista.

Tuommoinen aikuiskuva on pikkuisen puuduttava – mutta onneksi se on myös falski. Aikuiset eivät koskaan ole lakanneet toimimasta huvikseen eivätkä lopettaneet leikkimistä.

Jo muinaiset roomalaiset myöntyivät tähän. ”Roomalainen yhteisö ei osannut elää ilman leikkiä. Se oli roomalaisille olemassaolon perustus niin kuin leipä. Leikit olivat pyhiä, ja kansalla oli niihin pyhä oikeus.”

Noin kirjoitti Johan Huizinga klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Leikkivä ihminen – yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseksi. Roomalaisten leikkikehä oli amfiteatteri keskellä kaupunkia.

Jalkapallon mammuttikisojen amfiteatterit ovat tällä kertaa ympäri Brasilian kaupunkeja. Vaikka protesteissa onkin vaadittu ennemmin leipää kuin sirkushuveja, kansojen pyhä oikeus ei sinänsä kyseenalaistu.

Suomalainen ei tosin automaattisesti yhdistä leikkiä ja peliä, vieläpä näyttelemistä ja soittoa. Monissa muissa kielissä verbi on kuitenkin sama: spelen, spielen, spela, play.

Voihan sitä kuvitella, että elämä voitaisiin elää pelkästään aikuisten oikeesti. Että mestaruuskisat tai musiikkifestarit tähtäävät johon itsensä ulkopuolella olevaan järkevään päämäärään. Kuvittelukoe ei kuitenkaan onnistu.

Ulkopuolista perustelua kun ei ole eikä kaivata: ”Leikki on oma tarkoitusperänsä, ja sitä seuraa jännityksen ja ilon tunne sekä tietoisuus jostakin, mikä on ’toista’ kuin ’ tavallinen elämä’.”

Aikuinen leikkii, pelaa, näyttelee ja soittaa, koska se luo hänen elämäänsä mielekkyyttä. Se ja vain se: kun alkaa katsella maailmaa sillä silmällä, huomaa ”leikkiaineksen” läpäisevän kulttuurin kaikkialla ja olemiseen mieltä tuovissa kohdissa sitä selvemmin.

Vaikka luterilaisuutta onkin aiheellisesti saatettu moittia siitä, että se on tehnyt kirkosta koulun, tämän koulun oppitunteihin kuuluu myös laulu ja leikki.

Perinteemme on liturginen ja hyvä niin. Musikaalinen roolileikki toistuu joka pyhä, ja elämän käännekohdissa ”tää olis pappi” ja ”nää olis niinku seurakunta”. Tällä tavoin meissä kasvaa tietoisuus siitä, mikä on enemmän kuin vain tämä tavallinen elämä.

Kirkon kisoille ja festareille ei näyttävä hurmio ole tyypillistä. Silti niistä seuraa, kuin leikiten, mielihyvän ja ilon tunne.​