Äiti!

Vaasassa pidettiin poikavuosinani lentonäytös, johon kuului myös laskuvarjohyppy. Varjo ei kuitenkaan auennut, vaan hyppääjä syöksyi maahan äitiä huutaen. Muistan tämän aina, vaikka en ollut paikalla.

Äitini viimeinen sana oli äiti. Sen muistan ja tiedän sen vuoksi, että kuulin sen.

Kun ihminen on niin hädissään ja kauhuissaan kuin olla saattaa, hän huutaa äitiä. Kun ihminen on avuttomimmillaan ja kuolemaisillaan, äitiä hän kaipaa.

Äiti antaa turvan maailmaa vastaan. Ja vaikkeivät tämän maailman äidit aina antaisikaan, sitä jokainen äidin odottama ja äidistä syntynyt jotenkin vaistomaisesti silti toivoo ja odottaa. Maailma kun ei juuri välitä eikä ole puolella. Ei se ole minua odottanut.

Elämä on enimmäkseen aika viileää, aika ajoin koleaakin. Kun kerran, niin kuin Heidi Liehu sen sanoittaa, ”Olemassaolo on erossaoloa. Äidistä.” Vieraus maailmassa on äidittömyyttä, niin kuin Julia Kristeva todistaa: ”Muukalainen on siis menettänyt äidin.”

Kirkko on äiti. Karthagon kollega Cyprianus oli sitä mieltä, että se, jolla ei ole kirkkoa äitinään, ei voi pitää Jumalaa Isänään. Monella lapsella on kuitenkin ongelmallinen äitisuhde.

Joidenkin mielestä äiti ei anna kasvaa aikuiseksi, vaan yrittää tukahduttaa ja pyrkii nielemään. Toisista kirkkoäiti ei ole äiti lainkaan, vaan satumaisen paha äitipuoli, joka myrkyttää lastensa isäsuhdetta. Kolmansista äitipuhunta on vahingollinen diskurssi, jossa toimijuus on destruktiivisesti sukupuolittunut tai jotain.

Mikäs siinä. Liehukin toteaa, että ”olla kohdussa on kuitenkin eri asia kuin olla sylissä”. Aikuistuakseen on erillistyttävä, ollakseen olemassa on oltava erossa. Ja on muitakin sylejä ja syleilyjä kuin vain äidin. Lastenkamari ja peräkamari eivät ole kirkon perikuvia.

Päättymätöntä puberteettia ei silti pidä tavoitella. Sellaiseen ei kasveta. Siihen langetaan ja jämähdetään. Niin latistavaa kuin se onkin, oman ajan kapinat pakkaavat olemaan vanhan kertausta ja tuoreiksi luullut kriittisyydet jo vähintään kertaalleen kuultuja. Äidin edustama ylisukupolvinen viisaus on harmillisen suuressa määrin edelleen käypää.

Kaikilla kielikuvilla ja rinnastuksilla on rajansa. Olkoon kirkko kuinka äiti tahansa, henkilö se ei ole. Kun se on yhteisö, kaikki sen jäsenet ovat siitä vastuussa.

Kellekään ei ole varattu erioikeutta puberteettiseen kaikkitietävyyteen eikä murrosikäiseen mustavalkoisuuteen.

Kaikkien vastuulla on kirkko, josta hakea samaa kuin mihin omaa äitiään huutaa. Kukaan ei lakkaa tarvitsemasta turvaa elämässä ja kuolemassa. Jolla kirkko äitinään, sillä Jumala Isänään.