Kolumni, Kotimaa-lehti

Toista vuotta sitten Espanjan oikeusministeri Alberto Ruiz-Gallardón julkisti suunnitelman antaa 1400-luvulla karkotettujen juutalaisten jälkeläisille kansalaisoikeudet pikakäsittelyllä. He olisivat paluumuuttajia, vähän samaan tapaan kuin inkeriläiset suhteessa Suomeen.

Kysyin kesällä tapaamaltani asiantuntijalta, aivanko oikeasti joillakin juutalaisilla edelleen on Espanjaan erityissuhde. Jo vain. Ehkei aivan tyyppiä ”ensi vuonna Andalusiassa”, mutta sinne päin. Paitsi identiteetti myös kieli on säilynyt: ladinoa eli juutalaisespanjaa puhuu edelleen yli 150.000 ihmistä.

Tämä on minusta paitsi peräti kiinnostavaa myös hienoa. Näiden karkotettujen juutalaisten kotiinpaluusta ei liene odotettavissa mitään muuta kuin hyvää.

Paikkaan kiinnittyvä identiteetti on kuitenkin itsessään riskialtis. Alueet, paikat ja rakennukset ovat luonteeltaan rajattuja tiloja, ja niitä esiintyy tyypillisesti yksin kappalein. Mitä jos yksi ja sama on usean samastumisyhteisön ytimessä?

Niiden mielestä, joita isoisäni tapasi kutsua ”idealisteiksi, optimisteiksi ja haihattelijoiksi”, eri yhteisöt ja niiden jäsenet kokevat olevansa veljiä ja sisaria, koska samastuvat samaan ja ovat yhtä mieltä siitä, mikä on arvokasta. Reaalimaailmassa toisten koetaan vievän meiltä omaamme ja omivan meidän olennaisuuksiamme.

Lähi-Idän ongelmien on katsottu alkavan ratketa, kunhan Jerusalemista ja temppelialueesta päästään sopuun. Mutta kun sama paikka on niin tärkeä sekä juutalaisille että muslimeille – eikä yhdentekevä kristityillekään – yhteisymmärrystä ei synny.

Venäläisten mielestä Krim on silkkaa Venäjää, Etelä-Ukraina Uusi Venäjä ja Kiova venäläisen identiteetin ytimessä. Ukrainalaisten mielestä Ukraina on jakamaton ja Kiova sen pääkaupunki. Krimiltä karkotetut tataarit tuskin pitävät omaa kotipaikkaoikeuttaan kaikkein huonoimmin perusteltuna.

Kivillä, maalla ja luonnonmuodoilla tuskin on muistia, mutta niitä muovanneilla ja ne nimenneillä ihmisillä muisti on pitkä. Yhteisömuisti ylittää sukupolvet: vaikka se voikin sammua jo vuosikymmenissä, se saattaa myös pysyä elävänä satoja tai tuhansia vuosia.

Enimmäkseen arvostan tätä pitkämuistisuutta – ehkä siksikin, että kristinuskoon liittyy olennaisesti anamneesi, Jumalan aiempien pelastustekojen muistelu. Minusta pyhiä paikkoja pitää suojella niin mielenmaisemassa kuin ulkomaailmassakin. Silminnähtävyyttä, käsinkosketeltavuutta ja muisteltavuutta pitää vaalia.

Mutta vaikka kuinka muistaisi ja samastuisi, väkivalloin ei mitään saa omia. Palaa mieli sitten vaikka kuinka kunkin omiin andalusioihin, vihamielisyyteen ja voimankäyttöön se ei anna mitään oikeutta. Joskus voi olla viisasta jopa olla sanomatta mitään: en minäkään kerro, mitkä paikat ja tilat tekevät minut hyvin haikeaksi. Vaikka niitä kyllä on.