Kolumni, Kirkko ja me -lehti 5/2013

Jokunen vuosi ennen syntymääni, suurten ikäluokkien aikaan, luomakunnan ykseys oli selvästikin vielä voimissaan.  Elämä oli ylipäätään yksinkertaisempaa ja sen vaatimukset ja annit selkeämpiä. Äskettäin jäin tuumaamaan kahta tapausta, jotka toistuvat melkein samanlaisina kahdessa lukemassani kirjassa.

Ulla-Lena Lundberg kertoo vahvasti omaelämäkerrallisessa Jäässä, kuinka pikkuinen Lillus-tyttö rauhoittaa kokoisensa pikkupossun ja nukahtaa halkolaatikkoon sen viereen. ”Possu on lakannut vapisemasta ja saanut elämänuskoa ja toivoa siitä turvallisesta tiedosta, että maailmassa on toinen samanlainen olento kuin se.”

Lillus on kirjoittajan kirjaminä. Kauaksi kotoa –kokoomateoksessa puolestaan 21 ”muutoksen sukupolveen” kuuluvaa kertoo suorasanaisesti elämästään. Myöhempi kansanterveysyhdistyksen toiminnanjohtaja Pentti Nieminen nukahti kolmivuotiaana leikeistään pirtin lattian auringonläikkään. Herätessään hän näki edessään sisään tuodun sairaan porsaan pikkuisen kärsän ja vaalearipsiset silmät. ”Näystä tuli varhaisen muistoni, elämäni hellyttävä pohja.”

Jouluna samastutaan äidin porsaiksi kaikki, sinä ja minä. Nyt kesän korvalla, tuommoisia lukiessa, tulee mieleen, josko tässä ollaankin ennen muuta Taivaan Isän possuja. Siihen tapaan kuin János Pilinszky runoili tuhatjalkaisesta ja flamingosta: ”Jumala sanoo itsekseen: kumpikin samanlainen.”

40-luvun elämä oli monille kovin kapeaa, köyhää ja raskastakin. Silti siinä koettiin selvästi myös syvää yhteyttä. Ei vain suhteessa perheeseen ja lähipiiriin, vaan paljon myös muihin jumalanluomiin ja luomakuntaan ylipäätään. Nyt elämä on enimmäkseen leveämpää, vauraampaa ja kevyempää, mutta.

Tuskinpa mikään kulttuuri on selvinnyt elämisen vaikeuden voittamisesta saamatta sielulleen vahinkoa. Näkeehän sen jo Vanhasta testamentista, kuinka profeetat jurnuttavat erämaa-ajan paremmuutta verrattuna helpompaan elelyyn luvatussa maassa: heti kun vain on mahdollista, kansa uppoutuu huvin ja hyödyn maksimoimiseen.

Vaan eihän tämä ole vain kansatason juttu. Juuri siksi kulttuuri käännähtää niin äkkiä että särkyy, kun oman mukavuuden halu ja haku on niin peri-inhimillistä. Woody Allenin sanoin: ”Pystyn vastustamaan mitä tahansa – paitsi kiusauksia.”

Ennen sikahyvä yhteys ja yhteenkuuluvuus oli annettu juttu, vailla vaihtoehtoja. Nyt sellaisen ylläpitäminen tai palauttaminen on tehtävä. Ja mainio vaihtoehto elämän hellyttäväksi pohjaksi.