Kolumni, Kirkko ja me -lehti 1/2012

Katselin vanhoja kirjoitelmiani. Kymmenen vuotta sitten olin väsännyt arkkihiippakunnan lehteen muutaman pääkirjoituksen. Sellaisilla otsikoilla kuin Niukkuus tulee, oletko valmis? ja Työhyvinvoinnin lihaksitulo. Olennaisia asioita, epäilemättä. Ja asiallisia.

Samaan aikaan toisaalla, Rotterdamin merimieskirkon lehdessä, olin kirjoitellut kolumneja. Sellaisia kuin Tapetaanhan hollantilaisiakin eli puberteettia kuolinvuoteella tai Laivakäynti helvettiin. Ainakin otsikkotasolla tuntuu siltä kuin ote olisi jotenkin toisenlainen kuin edellä. Irtonaisempi.

On niin ilmiselvää, että asiallisuutta tarvitaan, ettei sitä ehkä olisi tarpeen sanoakaan. Varmuuden vuoksi sanon. Juuri tästäkin syystä maailma täyttyy asiallisuuskielestä. Ohjeista, säännöksistä, linjauksista ja mietinnöistä. Mietinnöistä varsinkin, kirkossa ainakin. Tai sitten vain tuntuu siltä.

Asiakieleen väsyy. Muttei vain siihen, vaan myös kielikoukerointiin. Se ei ole ihan sama kuin ’diskurssi’ – vaikka sana diskurssi itsessään onkin koukerokielinen. Koukerointi on sellaista hienostunutta tai vain hienostelevaa monisanaisuutta, jossa varsinainen viesti vaivoin pilkottaa kiemuraisen pintakuvioinnin alta. Jos lainkaan.

Harrastan sitä itse. Odotan – ja pelkään – sitä päivää, jolloin väsähdän kesken lauseen tai eksyn siihen enää tietämättä, olinko jotakin sanomassa. Vaikka kielikrumeluurien tarkoitus enimmäkseen onkin hyvä, ne tukahduttavat röyhelöihinsä.

Kielikoukerot haluavat antaa ymmärtää ilman että kukaan menettää kasvojaan. Niiden vaihtoehto ei ole loukkaava puhe: ’kyllä totuuden saa aina sanoa’ on kyllä tyylikkään suora lause, mutta väitteenä typerä. Ei saa. Pitää olla kohtelias ja ystävällinen. On syytä kunnioittaa.

Jossakin asiakielen ja koukeroinnin keskellä kulkee irtonaisen, luovan ja osuvan puheen kaita tie. Siltä on täsmälleen yhtä helppo langeta kuin kaidalta tieltä ylipäätäänkin. Mutta sille passaa nousta takaisin, niin kuin langenneen yleensäkin.

Jonakin päivänä saan itsekin kylliksi happea havaitakseni ja ajatellakseni. Ehkä myös sanoittaakseni riittävän suoraan ja osuvasti. On kiva otsikoida tähän tapaan: Sydänten jylyä, elämän ytyä.