Kolumni, Helsingin Sanomat

Vanhan sanonnan mukaan luterilaisuus ei ole uskonto, sosiaalidemokratia ei ole puolue eikä rosee ole viini. Laimeus ja haaleus ovat pullauttavinaan ne ulos uskonnon, puolueen ja viinin määritelmistä.

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen kertoi kesän Kotimaa-lehden haastattelussa aikoinaan eronneensa luterilaisesta kirkosta, koska siinä esiintyi naispappeuden vastustamista. Viimeinen pisara oli joku piispanvaali, jossa naista ei valittu.

Sittemmin Mäkinen liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Jutun mukaan naispappeus ei ortodoksisessa kirkossa tuntunut merkittävältä asialta. ”Minulle riitti ortodoksisuus sellaisena kuin se oli, ja että se otti minut vastaan.”

Mäkisen kokemus osoittaa, miten ortodoksisuus selvästikin on uskonnon muoto. Luterilaisessa kirkossa ei voi hyvin, jos sen muut jäsenet eivät tasa-arvon nimissä tajua äänestää naista. Ortodoksisessa taas voi hyvinkin voida. Se on erityinen elämänmuoto uskonnollisine menoineen ja perinteineen kaikkineen.

Meikäläinen luterilaisuus epäilemättä potee laajuuttaan. Suomessa mieltä ja kieltä on pitkään leimannut luteronormatiivisuus. Kuitenkin juuri sellainen, joka herättää kysymyksen, josko luterilaisuus on uskonto ollenkaan.

Tällaiseen luterilaisuuteen kuuluu, että sen harjoittaminen on harvoin silminnähtävää. Vanha sanonta on sekin, että maailman uskonnoista kristityt ovat laiskimpia, ja kristityistä laiskimpia ovat luterilaiset.

Suomessa on viime vuosina kehkeytynyt omaperäinen tulkinta, jonka mukaan kysymys ei suinkaan ole laiskuudesta vaan vakaumuksesta. Uskonnollistyyppiseksi vakaumukseksi on oltu tunnistavinaan luterilaisuus-jota-vakaumuksellisesti-ei-harjoiteta.

Perustuslain mukaan ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen”. Viranomaisista ainakin opetushallitus näyttää olettavan sellaisen omantunnon, joka ei salli omankaan uskonnon harjoitusta. Se nimittäin ohjeistaa kysymään tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvilta vanhemmilta, voiko lapsi koulussa osallistua yhdyskuntansa uskonnollisiin tilaisuuksiin. Käytännössä ohje tietenkin osuu enimmäkseen luterilaisiin.

Tämä olisi pelkkä kummallisuus, ellei valtiovalta samalla tulisi ottaneeksi kantaa siihen, mahtaako jonkun uskonnollinen vakaumus olla todellinen. Tai – aivan tosissaan – hahmottaneeksi, että olisi olemassa uskonto, johon kuuluvien omatunto kieltää sitä harjoittamasta. Kumpikin vaihtoehto on uskonnonvapauden kannalta ongelmallinen.

Suomalainen luterilaisuus ei ole vanhan yhtenäiskulttuurin jäänne, jonka harjoittamista joukolla pitäisi varoa. Se on monikulttuuristuneen yhteiskunnan uskonnoista yksi, jos kohta perinteisin ja omaksutuin.

Uskonnottoman tai uskonnot yksityisen piiriin tunkevan uuden yhtenäiskulttuurin rakentaminen on so last century. Joka sitä yrittää, on koko ratakierroksen jäljessä. Meidänkään yhteiskunnassamme ei ole tähdellistä tuumia, kuinka painaa uskonnonharjoitusta piiloon, vaan kuinka eri uskonnot ja kulttuurit eläisivät rauhassa ja kuinka niihin kuuluville ihmisille tehtäisiin oikeutta.

Niin kuin toimittaja Kristiina Markkasen äskeisestä lauantaiesseestä (HS 1.8.) perustellusti käy ilmi, simppeliä ratkaisua ei ole. Euroopassa monikulttuurisuus on silkka sosiologinen fakta, mutta missään ei monien kulttuurien kohtaaminen ole käynyt kitkatta.

Markkasen mielestä ”monikulttuurista yhteiskuntaa kannattavien täytyy vihdoin opiskella asiaa ja ryhtyä sanoista tekoihin”. Olen samaa mieltä. Ei pidä antautua mielikuvien vietäväksi. On pakko ajatella, vaikeitakin asioita. On suostuttava monimutkaisuuteen. Ja varauduttava epäonnistumisiin.

Mitään onnistumisen mahdollisuuksia ei ole, ellei uskontoja – sellaisinaan eikä ulkopuolelta määriteltyinä – haasteta keskusteluun ja työhön mukaan. On silkkaa itsepetosta olla tunnustamatta, että monikulttuurisuudesta puhuessamme me usein puhummekin moniuskontoisuudesta.

Myös luterilaisen kirkon on oltava tässä työssä mukana. Luterilaisuus kun on ihan oikea harjoitettavakin uskonto, sosiaalidemokratia poliittista vaihtoehtoa tarjoava puolue ja Santa Digna Rosé vallan hyvää viiniä.