Kolumni, Helsingin Sanomat

Takavuosina seurasin televisiosta Suomessa jo hyvän aikaa asuneen libanonilaisnaisen haastattelua. Keskustelu oli riittävän pitkä päästäkseen myös syvälle. Muuta en muista kuin sen yllätyksen, että nainen kertoi kaipaavansa Libanonin sisällissodan aikoja.

Eihän sotaa kuulu kaivata. Mutta sellaista yhteenkuuluvuutta ja toveruutta ei hyvinä päivinä näemmä tavoita kuin mitä kokee uhan alla, niukoissa oloissa ja taistellessaan yhteisiä ongelmia vastaan.

Äskettäin on kiinnitetty huomiota siihen, mitä taistelu IS:n riveissä tuottaa. Sekin antaa paikan porukassa ja yhteisiä kamppailu- ja selviytymiskokemuksia. Tarjolla on yhteinen päämäärä ja yhteinen maailmanselitys, joihin samastua.

Miten niin sota voisi olla parempi kuin rauha? Mille se on vaihtoehto? Mieleen nousee väkisin filosofi Ludwig Wittgensteinin huomautus: ”Ihmiset menivät ennen vanhaan luostariin. Olivatko nämä ihmiset ehkä tyhmiä tai typeriä? – Jos tällaiset ihmiset. ovat turvautuneet tällaisiin keinoihin voidakseen jatkaa elämäänsä, ongelma ei voi olla helppo.”

Ongelma ei nytkään ole helppo, jos sen ratkaisu etsitään sotakentiltä. Mihin tässä maassa ei pääse kiinni? Mihin ei tällaisessa maailmassa pysty samastumaan?

Ensiksi tulee mieleen materiaalisen hyvän tarjonta ja jakautuminen. Länsimaailma on edelleen lähes ylivoimainen teknologiassa, tieteessä ja hyvinvoinnissa. Olisiko joku jäänyt siitä paitsi; siitäkö vihat?

Ehkä siitäkin, muttei vain siitä. Ehkei olennaisestikaan. Vaan siitä, että monen kokemuksessa Suomi on ohikatsomisen yhteiskunta. Ei osu kenenkään silmiin, on kuin ei olisikaan.

Tämä ei kuitenkaan ole mikään erityinen maahanmuuttajakokemus. Psykohistorioitsija Juha Siltala on huomauttanut, että ”suurin nautinto on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin”. Sitä täällä aina on kaivattu, evoluutio ei ole ehtinyt muokata kantasuomalaisista mitään poikkeusta.

Helsingin Diakonissalaitos on Vamos-projektissaan tukenut syrjäytyneitä nuoria. Esimerkkitapaus on ”Kalle”, 19-vuotias työtön, kouluttamaton, hampaaton, sairas ja onneton nuori mies.

Kallea oli kyllä autettu ja autettu, interventioita oli ollut pitkälti toistasataa. Asialla olivat olleet hyvät ammattilaiset, joiden osaamista tai motivaatiota on turha epäillä. Mutta tulokseksi tuli, ettei tulosta tullut.

Kun Kalle nyt on jo pitkään töissä ollut IT-työntekijä, mitä on tapahtunut? Yhtään uutta palvelua ei ole luotu eikä hyödynnetty. Selitys on Vamoksen työskentelyjärjestyksen ensimmäisessä kohdassa: katso silmiin.

Silmiin katsominen on mainio kielikuva ihmisen ihmisenä ottamisesta, koska se ei ole pelkkä kielikuva. Silmiin katsominen on ihan sellaisenaan vuorovaikutuksen ja kunnioituksen akti. Se synnyttää kokemuksen välittämisestä.

Kallen tarina ei ole yksittäistapaus. Sillä, että minulla ja kokemuksellani on väliä, on hämmästyttävän suuria seurauksia. Vamoksen piiriin tulleista nuorista kaksi kolmannesta on vuoden päästä joko töissä tai opiskelemassa.

Luultavasti Vamoksessa työskentelee hyviä ihmisiä, mutta tuskin sen parempia kuin muutoin sosiaalitoimessa tai terveydenhuollossa. Hyvät tulokset eivät selity sillä. Ne selittää apua tarvitsevan kokemus, että hänestä on johonkin ja joku tosiaan piittaa.

Jos kasvokkaisuus ja katsominen on tie yhteenkuuluvuuteen ja itsekunnioitukseen – vieläpä terveenä ja työkykyisenä – vastaavaan työotteeseen kannattaa antaa mahdollisuus laajemminkin.

Silmiin katsominen säästää rahaa ja tuottaa rauhaa. Ohikatsominen tuhlaa voimavaroja ja syrjäyttää, jopa kohtalokkaasti.

Millä tavoin välittämisen vallankumous nyt tehdään, en tiedä. Tarve on selvä, koska emme tule toimeen pelkällä yhdenvertaisuusajattelulla. Ei riitä, että jokainen on tietyillä syillä oikeutettu tiettyihin palveluihin – niin kuin Kalle.

Ammattiauttajilla on syytä olla enemmän tilaa harkinnalle ja kumppanuudelle. Siihen on niin inhimilliset kuin taloudellisetkin perusteet. Ammattilaisilla on siihen myös ammattitaito.

Välittäminen ei kuitenkaan enää ole ammattimaista ”välittämispalveluiden tuottamista”, jos se koskaan olisikaan voinut sitä olla. Päin naamaa katsomisen kulttuurivallankumoukseen on syytä kiihottaa kansaa kaikkineen.

Parempi on porukoitua välittämään rauhassa kuin saada sosiaalista mielihyvää sodassa.