Kallis aika

Vuonna 1918 vastaperustettu Suomen Paperitehtaitten yhdistys – myöhempi Finnpap – halusi myydä tuotteitaan Ukrainaan, jossa paperista olikin suuri pula. Ulkopolitiikka seurasi kauppapolitiikkaa, ja Kiovaan avattiin Suomen lähetystö.

Suomi puolestaan kärsi ruokapulasta ja havitteli Ukrainasta viljaa. Sekavissa oloissa olisi ollut saatavissa vain sokeria, mutta lopulta sitäkään ei tullut Suomeen asti. Seuraavana vuonna bolsevistinen Venäjä valtasi Ukrainan, ja 1930-luvun holomodorissa se systemaattisesti näännytti miljoonat ukrainalaiset nälkään.

Venäjän hyökkäys on nytkin syynä siihen, että ruokaturva on maailmanlaajuisesti uhattuna. Joissakin maissa tullaan kokemaan suoranaista nälänhätää. Suomessa kysymys on vähintään huoltovarmuuden ja omavaraisuuden vaarantumisesta.

Historioitsija Teemu Keskisarja vetää yhteydet sekä Suomen että Raamatun historiaan (Aarre 9.3.): ”Suomen nälänhädästä puhuminen ei ole hysteeristä panikointia. Katsokaamme kansanterveyden ja turvallisuuden uhkakuvia, jotka jo toteutuivat. Vanhasta testamentista lähtien vitsaukset ovat saapuneet sarjoissa.”

Niinpä. Erityisesti pitkäperjantain jumalanpalvelukseen kuuluva litaniarukous luettelee karmeuksien sarjan, jolta pyydetään varjelusta.

Siinä muodossa kuin itse aikoinaan opin litaniaa rukoilemaan, siinä pyydettiin varjelusta muun muassa ”nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinoista ja riidoista”. Tänä keväänä tämä kaikki tunkee lähelle, sotaa ja nälkää myöten.

1700- ja 1800-luvuilla listaan kuului myös ”kallis aika”. Sekin vielä – nyt osuu kaikki! Meidän esivanhempamme rukoilivat turvaa samanlaiselta pahalta kuin mekin. Koko elämän kyseenalaistanut uhka ja epävarmuus ovat saaneet litaniassa kiinteämmän ja hiotumman muodon kuin vielä äsken luulimme.

”Pitkät litaniat” eivät olekaan ”pelkkää liturgiaa”. ’Kallis aika’ ei ole kielikuva, vaan se on osuva otsikko lannoitteiden, polttoaineiden ja muiden tuotannontekijöiden hinnoille.

”Kallis aika” nostaa esiin myös kysymyksen, kenen pussiin kallistuneet kuluttajahinnat päätyvätkään. Minkä osan ottaa kauppa, mitä saa elintarviketeollisuus? Mikä osuus lopulta jää tuottajalle, jonka elinkeinoa ja elämänuskoa ajan kalleus ensisijaisesti jäytää?

Ei pitäisi rukoilla mitään, ellei halua olla osa vastausta siihen, mitä rukoilee. Kun nyt kautta Suomen rukoillaan litaniaa – tai isämeitää ja pyydetään ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” – on aika tukea niitä, joiden työ varjelee nälänhädästä ja antaa leivän päivästä päivään.