Kaikessa rauhassa

Hornblower-kirjoistaan tunnettu brittiläinen merikirjailija C. S. Forester kertoi saaneensa virikkeen sarjan ensimmäiseen teokseen luettuaan 1800-luvun alun lehdestä, miten tuolloin solmittu rauha astui voimaan.

Lähialueilla se tapahtui 12 päivää sopimuksen ratifioinnista, mutta maapallon toisella puolen vasta 120 päivän kuluttua. Sinne kun ei voinut saada tietoa yhtään sen nopeammin kuin purjelaivat liikkuivat.

Tästä Forester kehitti romaaniinsa kiinnostavan juonen, jossa Hornblower ehtii taistella Tyynellä merellä menestyksekkäästi espanjalaisia vastaan, kunnes joutuu heidän liittolaisenaan kukistamaan kapinaa, jota juuri äsken itse ruokki.

Foresterin fiktio on usein ollut mielessäni, kun olen tuuminut tosimaailman tulevaisuutta. Kun aikoinaan tieto ja ihmiset kulkivat väistämättä samaa vauhtia, ovatko ihmiset nyt jäämässä jälkeen?

Niin on tietenkin jo käynyt siinä mielessä, ettei sähköisessä tiedonsiirrossa ole viivettä ensinkään. Mutta alle vuorokaudessa ihminen kyllä myös lentää ihan mihin tahansa.

Aikoinani mietin öljyn riittämistä: ehkä lentely lopahtaa, kun polttoaine käy vähiin? Niin ei ole käynyt, mutta koneet ovat enimmäkseen kentillä. Pandemia sen teki. Tieto kulkee, ihmiset eivät.

Kaikki informaatio on (periaatteessa) kaikkien saatavilla kaiken aikaa. Tällaiseksihan Jumalan suhdetta maailmaan on kuvattu. Kaikkitietävällä ei ole ajan ja paikan rajoja.

Ihminenkään ei enää ole niin kiinni aika-avaruuden havaintomuodoissa. Syntiinlankeemuskertomuksen käärme näyttää osuneen oikeaan: ”Teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan”.

Jumalankaltaisuus on kyllä monessa suhteessa kivaa ja näppärää. Kun ihminen on kuitenkin kropaltaan yhä yhtä paikallinen sen ajan kuin täällä ylipäätään on, rajaton tieto ja loputtomat ärsykkeet ylittävät lopulta sietorajan ja ärsytyskynnyksen.

Ihminen tarvitsee hiljaisuutta ja kaipaa läheisyyttä. Rauhaa ja kohtuullisuutta ei voita mikään. Eikä mikään korvaa ystävyyttä ja rakkautta.

Tässä ja nyt.